Nyt alkaa riittää.

Se, että lapsesta asti elämä on ollut yhtä surua, kauhua, selviytymistä. Päivästä toiseen, hetkestä toiseen.

Eikö kärsimyksellä oikeasti ole mitään rajaa? Yli kymmenen vuotta olen yrittänyt. Niin mitä? Vuodesta 2005, jos oikein tarkalleen ajattelen.

Silloin tajusin, silloin ymmärsin jotakin, heräsin jostakin ja astuin uuteen maailmaan. Sen seurauksena aloin etsiä, mitä? Ymmärsin kovin syvällisesti, että minullakin voisi olla mahdollisuus voida hyvin ja olla onnellinen.

Olenko nyt onnellinen? En. Voinko hyvin? En.

Hukkaan siis mennyt edelliset vuodet. Ainakin siltä tuntuu nyt. Koen elämäni tyhjänä, merkityksettömänä, kuten olen kokenut koko ikäni,

Äitini piti otteessaan pitkälle aikuisikään, hain hyväksyntää ja rakkautta häneltä tekemällä asioita hänelle, mistä tiesin hänen tulevan iloiseksi, ostin rakkautta häneltä. Ehdotonta rakkautta ei ole. Jos haluan olla merkityksellinen äidilleni, minun pitää tämä ostaa häneltä, tehdä hänelle ja hänen puolestaan asioita. Saamatta takaisin mitään, muuta kuin arvostelua ja haukkumista, siitä kuinka hän itse olisi saman asian tehnyt paremmin. Sitten olen ilkeä, itsekäs vittupää kun en osta hänen hyväksyntäänsä, rakkauttaan. En ansaitse sitä. En kelpaa hänelle, aina pitää maksaa kova hinta hänen hyväksynnästä.

Samaa sitten tapahtui avioliitossa. Se tapa oli minuun niin juurtunut, se oli normaalia minulle, että tekojen kautta minua rakastetaan.

Lakkasin miellyttämästä, lakkasin ostamasta rakkautta, keneltäkään. Muutuin ymmärtäessäni, ettei rakkaus ole ehdollista, sitä ei voi ostaa, en voi ostaa itselleni rakkautta olematta huora, kerjäläinen sen suhteen. Olin toisaalta hyvin riippuvainen, läheisriippuvainen tuolloin. Mitäpä muutakaan voi odottaa alkoholistiperheen lapselta? Pyristelin irti tuostakin, en siis enää toiminut tuttujen kaavojen mukaisesti ja sekin vaikutti osaltaan kaikkeen, avioliittoon kaikkein eniten.

Samalla ymmärsin, kuinka minusta oli tullut sätkynukke, joka teki kuten käsketään, ilman että osasin kyseenalaistaa asiaa. Helvetti pääsi valloilleen, kun ymmärsin alkaa opettelemaan omia rajojani, joita minulla ei ollut, en käsittänyt tuolloin mitä sana rajat edes tarkoittaa. Olin täysin rajaton ihminen. Annoin kohdella itseäni huonosti, en edes tiennyt sen olleen väärin. Sitä samaa sitten lapseni oppivat, näkivät.

Nyt olen väsynyt. Nyt olen masentunut. Tuntuu, että kaikki on ollutkin ihan turhaa. Kannattiko lähteä etsimään omaa onneaan? Kannattiko edes tavoitella omaa hyvinvointia? Se on väärin, on paskapuhetta kaikki ne onnellisuushömpötykset, paskapuhetta sisäinen hyvinvointi, ei sellaista ole olemassa.

Juuri nyt tuntuu, että olen menettänyt kaikki ihmiset, jotka vähänkin ovat olleet tärkeitä. Olen ollut liian kauan yksin. Tuntuu, että maksan täysin kohtuutonta hintaa siitä pienestä ajatuksesta, että minullakin on oikeus voida hyvin.

Ei, minun hyvinvointi on näköjään kiellettyä, sitä ei minulle ole sallittu, eikä näköjään sallita. Paskapuhetta koko hyvinvointihöpötys. Mitä huonommin itse voin, sen paremmin esimerkiksi äitini voi.

Huonovointinen minä on lapsillekin se tutumpi äiti, kuin se joka voisi edes vähän paremmin. Ovathan he kasvaneet siinä ympäristössä, joka on ristiriitainen ja sekava. Hyvinvointi on heillekin jollain vierasta.

Se, että en jaksa enää. ei nyt edes tunnu kurjalta. En jaksa välittää enää. Ilmeisesti minun ei tässä elämässä kuulu voida hyvin. Minun pitää olla mahdollistamassa vain muiden hyvinvointi, omalla kustannuksella. Minun pitää ostaa rakkaus, jos siis sellaista mielin kohdata. Minun tehtävä on miellyttää muita ihmisiä, hakea hyväksyntää omien tekojeni kautta. Mutta en jaksa. ´

Koska olisi minun vuoroni olla edes jollain tasolla hyväksytty ihminen, sellaisena kuin olen? Kuka näkisi minut ihmisenä? Milloin minä saisin kokea turvaa, rakkautta?

En varmaan koskaan. Olen jo lapsesta asti tiennyt sen, ettei minulla tunnu olevan oikeutta onneen, ei rakkauteen. Ei hyväksyntään. Ihan kuin minut olisi tuomittu olemaan yksin, yksinäinen.