Yllättäen taas tajusin tänään olevan perjantai. Se päivä, jolloin koen yksinäisimmät hetkeni.

Monet tapaavat toisiaan, seurustelevat porukoissa, viettävät illanistujaisia, keksivät tekemistä, mukavaa tekemistä seurassa.

Minun perjantaini ovat aina olleet yksinäisiä. Ei ketään ystävää, ei tuttua jonka kanssa voisi viettää aikaa.

Huokaan ja alistun jälleen asiaan, mikä ei ole muuttunut enää sen jälkeen kun exän tapasin. Eli vuosikymmeniä olen salaa toivonut pääseväni edes joskus johonkin. Olen aina ollut kotona. Piinallisen tietoisena somen kautta siitä, mitä muut tekevät juuri tänään. Kieltämättä olen hieman jopa kateellinen, koska itselläni ei ole samaan mahdollisuutta.

Ei minua miesystävä vie ulos syömään, joskus jos olenkin ehdottanut, niin nakkarille voisi lähteä. Eli unohda koko ajatus, inhoan nakkareita.

Joskus olen kysynyt miesystävältä, voitaisiinko joskus mennä ulos jonnekin perjantaina, illalla. Hän innostuu ja alkaa katselemaan elokuvateatterin tarjontaa, vaikka tietää varsin hyvin, että inhoan ylikaiken töllön tuijottamista. Hänen epäsiisti olemuksensa estää kaiken muun ihmisille tarjoutuvan menemisen, en todellakaan halua lähteä hänen kanssaan kun on sen näköinen, minnekään teatteriin ym. Ja ei hänellä ole edes siistiä vaatekertaa. Ei ole minullakaan, joten...

Ja tänäänkin, hän on työmaallaan, varmaan pitkään. Kun tulee sieltä, lämmittää ruokansa, ahtaa mahansa täyteen ja avaa teeveen ja kellahtaa sohvalle ja viidessä minuutissa kuuluu kuorsaus. Joka vain jatkuu ja jatkuu...

Perjantait on kovin masentavia päiviä. Aina. Yksin.

No, jokainen päivä on ollut pitkään jo samaa. Aina yksin. Kun olisi edes joku, jonka kanssa voisi käydä ihmisten ilmoilla? Muttei ole. Ja mitään en voi asialle tehdä. Ikäänkuin minut olisi tuomittu elämään yksin ja yksinäisyydessä.

Perjantaisin tunteeni vaihtelevat surullisuudesta kateuteen, vihaan ja katkeruuteen ja itseinhoon. Kelaan mielessäni, miten ehdotukselleni kesällä naurettiin kenties, kysyin erästä pariskuntaa kanssamme ulos syömään ja iltaa viettämään ja vastausta en ole saanut tähän päivään mennessä.

Mikä siinä on sitten niin vaikeaa sanoa suoraan, ettei halua olla kanssani tekemisissä, kuin vedättää ja vedättää ja jättää asioita auki.

Haluaisin, tahtoisin niin edes joskus päästä ulos, ihmisten, aikuisten elämään. Mutta en pääse, ja yksin en kykene lähtemään.