Oma oloni menee koko ajan huonompaan suuntaan. Vähän kerrallaan, ja ehdin tottua aina astetta huonompaan oloon. En syö, osin siitä syystä että säästän rahaa kun en syö, tärkeintä on, että lapset saavat päivittäin ruuan äitiviikoilla.

En jaksa käydä suihkussa enää päivittäin, en jaksa huolehtia ulkonäöstä, osin senkin vuoksi ettei ole hiusharjaa, ne kävelevät aina ulos talosta vieläkin ja kammalla on ihan turha tätä pehkoa selvittää, helpommalla pääsen kun laitan ponnarin ja se siitä.

En poistu kodistani mielelläni yhtään minnekään, osin sen vuoksi, etten jaksa huolehtia itsestäni silloin kun ei ole mitään "ohjelmaa" päivälle. Kaupassa en voi käydä, koska ei ole omaa rahaa, ei kyllä ole miesystävältäkään saatua.

HUomaan, että mielenkiintoni kodin siivoukseen on kadonnut, en millään enää jaksaisi edes imuroida, en viitsi huolehtia astioista. En vaan jaksa, siirrän kaikkea myöhempään ja menen sängylle makaamaan, itken ja nukahdan. Sitten kun lapset on luonani, saan jotenkin hommat tehtyä pakosta, heille en voi näyttää oloani, enkä sitä miten kärsin. En jaksa kuitenkaan mitään ylimääräistä.

Menneellä viikolla oli niin vaikeaa lähteä lasten kanssa uimaan, yleensä nautin mutta nyt oli ilo siitäkin kaukana.

Keväinen episodi suisti minut pois tolaltani ja nyt olen hukassa. Olen väsynyt tähän aina jatkuvaan kissanhännänvetoon ja siihen, etten vieläkään voi mitenkään päin elää omaa elämääni täysipainoisesti. Aina lasten isä onnistuu jotenkin murtamaan minut, vaikkemme ole yhteydessä kuin hyvin harvoin ja satunnaisesti tekstiviestein. Lapset tuovat puheissaan isän tähän taloon, kertoen ongelmistaan minulle. Minä ahdistun ja stressaan. Sitten koen itse isän vuoksi ongelmia, kun tieto ei kulje lasten asioissa kodista kotiin kuin yhteen suuntaan. Ja siitäkin isä syyttää minua sitten kun jokin asia jää hoitamatta, edelleen. Erosta on vuosia aikaa, eikä yhteistyö vanhempien välillä toimi yhtään. Lapset kärsivät tästä.

Ja nyt olen ymmärtänyt, että se onkin ihan ok, että lapset saavatkin kärsiä vanhempien yhteistyön toimimattomuudesta. Lasten kärsimys on ok. Ja minusta tuntuu, että olen todellakin täysi idiootti. Minusta tuntuu, etten sitten näköjään kuitenkaan tiedä, mikä on lasten etu, mikä on lasten paras. Minusta tuntuu, että minä olen väärässä, vaadin kenties liikoja?

Samaan aikaan olen väsynyt itseeni, ja siihen että reagoin koko kehollani muistoihini, joita on alkanut tulvahdella milloin minkäkin aiheuttamana. Joka viikko, ellei joka päivä tule eteen jokin tilanne, missä kamalat muistot palautuvat mieleen. Luulin unohtaneeni kaiken, luulin päässeeni jo eroon menneestä ja jatkavani elämääni välittämättä historiasta. Olin niin väärässä, en voi itse edes vaikuttaa siihen, missä ja milloin nuo hirveät muistot nousevat pintaan, ne vaan tulevat ja koko keho reagoi. Paniikki, sydämentykytykset, tukehtuminen, hätä kaikin puolin, sitten tulee suru ja viha ja lamaannus. En kykene enää toimimaan. Kaikki tuo vie voimat, nekin vähäiset joita on jäljellä ja minun täytyy levätä, väsyn ihan fyysisesti. Ja nyt en oikeastaan ole ehtinyt edelleisestä toipua, kun jo jokin uusi muisto hyökyy ylitseni ja jälleen sama reaktio. En jaksa, en sitten yhtään.

Vielä tammikuussa minusta tuntui hyvältä, minusta tuntui että olin jotenkin päässyt riittävän etäälle menneisyydestä ja olisin ollut valmis käsittelemään asioitani. Sitten ex heitti omat haasteensa jälleen kehiin ja tässä sitä jälleen ollaan. Ex vie ja minä en enää edes vikise perässä. Siedän, otan kaiken vastaan ja kestän. Tai menneessä aikamuodossa, kestin, siedin. Nyt en tiedä enää mikä minua odottaa. Väsytystaistelu exän taholta alkaa olla tehtynä.