Uskomatonta, miten lasten isä onnistuukin olemaan outo.

Yksi lapsi on pyytänyt päästä isälleen jo kuukauden, siis toiseen omaan kotiinsa. Koskaan isä ei suostu, sitten sama isä vaatii omaa lempilastaan sinne äitiviikolta tekosyyn varjolla. No, kiukkuhan siitä tulee, kaikille. Yksi ei ymmärrä, miksi isä huoli hantä omaan kotiinsa ja toisen vaatii sinne kuitenkin. Ihan pelleilyä ja sairasta tuollainen.

Lapset ovat jokseenkin hoitaneet asioinnin isänsä kanssa suoraan, nyt he ovat myös ihmeissään isästään. Minulle tilanteissa ei ole sinällään mitään uutta. Uutta on vain ne tilanteet, kun näen lasten tajuavan isänsä käytöksen mielettömyyden.

Usein on sellainen tilanne, etten itsekään tiedä, miten asioihin suhtautuisin, mitä sanoisin. Menee kirjaimellisesti sormi suuhun, olo on ihan tyhmä. Monesti kysyn itseltäni, olisiko minun tämä pitänyt tietää jotenkin etukäteen? Ihan kuin joku olettaisi, että olisin ajatustenlukija vähintäänkin.

Mutta ei, järkikin sen minulle sanoo, etten olisi voinut tietää ennakolta, en olisi voinut tietää.

Omaa elämää voin vain haaveilla, tosin en sitäkään osaa. Sitä mukaa, kun alan muistamaan yksittäisiä tapahtumia avioliitosta, riidoista ymmärrän hyvin miksi en osaa edes haaveilla mistään. Olen oppinut uuden sanan, jota mutustelen hitaasti ymmärtääkseni mitä se tarkoittaa juuri omalla kohdallani. Se ilmeisestikin kuvaa sitä toimintaa, miten toinen ihminen saa toisen tekemään ja sanomaan mitä haluaa, riippumatta siitä, onko se tuon toisen oma tahto vaiko ei. On mennyt niin monta vuotta, etten ole edes ymmärtänyt joutuneeni itse manipuloinnin kohteeksi. Minulle se on ollut vain toisen omituista käytöstä, alistamista ja saada haluamansa keinolla millä hyvänsä. Nyt sille on ihan oma sanansa.

Moni asia on minun pitänyt opetella uudestaan avioliiton jälkeen ja on vielä paljon sellaista mikä pitää edelleen opetella, kunhan tiedostaisin itse, mitä? Nyt olen huomannut tuon unelmien, ja haaveiden mahdottomuuden, lupasinhan exälle etten koskaan haaveilisi mistään, en unelmoisi mistään useinden riitojen jälkeen, jotka siis ilmeisesti tulivat minun haaveista, kun ex ei sietänyt minulla mitään omaa, ei siis edes omia haaveita ja erehdyin niitä joskus hänelle kertomaan, sillä seurauksella, että tuli hirmuinen riita minun unelmista ja oppujen lopuksi pyytelin anteeksi, itkin ja lupasin etten koskaan edes unelmoisi mistään.

Ihan hullua, mutta sekin oli arkipäivää. Riitaan ei todellakaan tarvittu kuin väärä katse, väärä ele ja ex valpastui saaden aikaan kamalan riidan, jonka jälkeen pyyrelin aina anteeksi toisen vaatiessa minua sitten lupaamaan, etten tekisi vastaavaa enää koskaan. Hän syyllisti minut ihan kaikesta, kaikesta kuviteltavissa olevista asioista sekä myös minun ominaisuuksista, joille en mahtanut mitään.

Tänä päivänä pyristelen irti ilmeisesti näistä asioista. Järjettömistä lupauksista exälle. Moneen vuoteen hän ei ole ollut lähelläni, mutta siltikin yksi ainoa sana tekstiviestissä hänen lähettämänään saa minussa aikaan pakokauhun omaisen reaktion. Vaikka kuinka järki sanoisi, ettei ole hätää, että se on vain viesti. Reagoin silti. Koko elämäni murenee juuri siihen paikkaan ja se on todella raskasta.

Pääsin jo tuostakin eroon vuosien varrella, onnistuin unohtamaan sen kamalan arjen, kunnes nyt huomaan jälleen olevani siinä samassa pisteessä, missä olin henkisesti silloin eron jälkeen. Muistot tulevat ajoittain, pelko ja voimattomuus saavat minussa otteen ja silloin en kykene edes toimimaan. Kaikki muu ikäänkuin unohtuu ympäriltä, olotila muistuttaaa siitä, että mikä vaan on mahdollista. Ja ainoa mikä yleensä ratkaiseen tilanteen, on alistua ja tehdä kuten ex tahtoo. 

Väärinhän se on tietenkin. En vain muuta osaa, en sen koulun jälkeen mistä selvisin selvisin hengissä.