Pitäisi jaksaa, mutta mitä tapahtuu sitten kun ei enää vaan yksinkertaisesti jaksa?

Kun on niin väsynyt henkisesti, ettei ruumiskaan enää jaksa?

On ihan sama teenkö mitään vai teenkö kaikkeni, kun ex jokaisessa käänteessä kääntää kaikki asiat minun viaksi ja syyksi. Tästä on nyt myös eron jälkeen vuosien kokemus.

Olen yrittänyt pitää kiinni siitä ajatuksesta, että lapsilla pitää olla hyvät suhteet isäänsä myös. Olen tehnyt kaikkeni lasten ja isän välien tukemiseksi. Samaa ei voi sanoa isän puolelta. Hän tekee edelleen kaikkensa sabotoidakseen minun ja lasten välejä. Hän edelleen tekee kaikkensa saadakseen minut näyttämään ihmisten silmissä kelvottomalta äidiltä,joka kiusaa hänen elämäänsä.

Olen valehdellut lasten isästä ihmisille, olen kertonut kuinka hyvin hoitaakaan oman osuutensa isänä. Miksi? Olen niin oppinut salailemaan totuutta, koska tiedän että viimekädessä lapset kärsivät isäviikoilla, jos jokin negatiivinen asia kantautuu isän korviin, jos hän kuulee/luulee jonkun edes hitusen kyseenalaistavan hänen erinomaisuuttaan, saa lapset kärsiä ja isä tietää, että minä kärsin silloin myös.

Olen monesti miettinyt, millainen ihminen kykenee esierkiksi kostamaan omille lapsilleen? Kuten se, ettei lapset pääse isänsä mukaan matkoille, koska eivät toimineet keväällä isän tahdon mukaisesti. Isä on itse tämän lapsille perusteeksi sanonut, kun lapset ovat ihmetelleet asiaa ja kyseenalaistaneet sen, miksi isä käy uuden perheensä kanssa reissuissa ja sitten lapset eivät isällään edes perusasioita. Sitten isä on myös sanonut, että pääsiväthän lapset huvipuistoon kesällä.

Lapset eivät ymmärrä tuollaisiakaan ristiriitoja. Eivätkä ymmärrä isänsä perusteita kostoille, joita tapahtuu tasaisin väliajoin. Sitten on tarve miellyttää lapsia, niin sitten tehdään jotakin tai lapsille ostetaan ostetaan jotakin, jotta heidät saa hetkeksi hiljennettyä tai lahjottua. Ilman tarkoitusta isä ei siis tee yhtään mitään, aina jokaiseen tekoon on olemassa jokin pitkän tähtäimen suunnitelma.

Huomaan lapsista aina, kun isä on puhunut minusta jotakin pahaa lapsille. Luulot esittänyt todesta, antanut lapsien ymmärtää jotakin mikä ei pidä kuitenkaan paikkaansa.

Isän elinikäinen suunnitelma on hänen sanojaan lainaten tuhota minut. sitä en enää epäile hetkeäkään. Ex vihaa minua niin paljon, koska en enää toimi hänelle fyysisenä jokapäisenä nyrkkeilysäkkinä, hän ei voi ihan jokaisessa asiassa enää hallita minua ja elämääni, vaikka yritys on edelleen kova lasten avulla ja heidän kauttaan.

Ex vihaa minua,koska olen edelleen hengissä, vaikka hän lupasi monesti hoitaa minut hengiltä jälleen hänen sanojaan lainaten. Häntä kismittää, kun hän ei kykene tietämään, miten paivittäin elän ja tiedon puutteen hän korvaa omilla sairailla kuvitelmillaan ja luuloillaan ja siirtää näitä luulojaan sitten eteenpäin, lapsille, naapureilleen, viranomaisille jne. Ystäviä hänellä ei ole, ei sellaisia joita hän ei vihaisi.

Hengenvaara on kirjaimellisesti siirtynyt lapsiin eron jälkeen. Exälle mikään ei ole pyhää, ei edes lasten henki jos hänet ajettaisiin sellaiseen tilanteeseen, jossa hänen erinomaisuutensa kokisi vaaraa tulla paljastetuksi. Tämä onkin ainoa seikka, mikä estää minua tekemästä yhtään mitään. Lasten kärsimykset arjessa isänsä taholta ovat hyvin pientä siihen hengenvaaraan varrattuna, mikä nousee heti esiin, kun isä suuttuu ja vihastuu ja kokee jonkin uhkaavan häntä.

Kukaan ei kykene turvaamaan lapsia tai minua viimekädessä. Pieni ja vähän suurempi kiusa on vain ollut hyväksyttävä, pienempi paha kuin kuolema. Tämänkin asian ex aikanaan siirsi minuun. Hän ensin kiinnittihuomiotani perhesurmauutisiin ja kyseli mitä jos mekin päästäisin uutisiin ja että mitähän ihmiset tuumaisivat? Sitten hän alkoi vohjailla minulle, että minä suunnittelisin semmoista. ja voitte vaan kuvitella, miten pelkäsin, koska olin havahtunut siihen, että ex todellakin aina vihajili ennen tekojoa asioista, hän myös alkoi syyllistämään minua omista teoistaan ja kuvitteli, että minä ajattelen samoin kuin hän kaikissa asioissa. Monesti sanoin, etten todellakaan ajattele samoin kuin hän tai etten ole ollenkaan samanlainen kuin hän. Tätä kuviota on todella vaikeaa kertoa, kuten myös sitä jokapäiväistä helvettiä, millä tavoin hän hallitsi minua kaikin puolin.

Koko seurustelumme ajan ja myöhemmin avioliiton ajan hän koulutti minusta orjan, hallitsi pelolla, fyysisellä kivulla, kiristi lapsilla ja erolla sekä antoi minunkin ymmärtää, että hän tiesi itse mikä on oikein ja väärin. Hän käytti minun sokeaa luottamustani hyväksi ja teki mustan valkoiseksi. Hän onnistui kääntämään jopa kissan koiraksi halutessaan ja minä uskoin, minä luotin.

Yritin erota exästä ensimmäisen kerran ja lopputulos oli se, että olin entistä tiukemmin kiinni hänessä. Hän sai minulta omituiselta tavalla itselleen tilini käyttöoikeudet. Minun piti todistaa tuolloin exälle, ettei raha ole tärkeää minulle antamalla tili hänen käyttöönsä. Puolustaudun, olin nuiri, en tiennyt tai osannut aavistaa tulevaa, en arvannut tai tienny hänen julmuudestaan ja kykeneväisyydestä suunnitelmallisuuteen. Kuten en tiennyt sitäkään, että hän oli jo ottanut minut hallintaansa monin eri keinoin, muutamien vuosien kuluessa. En tunnistanut sitä, että olin eristettynä omassa kodissa, ihmettelin vain kun puhelimeni lakkasi soimasta, viestit eivät tulleet perille. En ymmärtänyt, että hän oli jo tuolloin aloittanut äidilleen ja suvulleen minun mustamaalaamisen siitä,kuinka olin kamala ihminen. Ja kuitenkaan en saanut erota hänestä, vaikka sen yhden kerran otinkin asian puheeksi ja siihen se sitten jäi. Hän raahasi minut hiuksista alas rappuja, onneksi ne olivat pehmeät, heitti sänkyyn ja en muista enempää. Ihan hyvä niin. En tiedä, onko samaa vai eri kertaa kun saan ensimmäisen päänsärkykohtaukseni, herään sairaalasta.

Pelkäsin, en uskaltanut puhua kelleen perheen ongelmista, opin esittämään, että kaikki on ok. Siihn mennessä ex oli jo näyttänyt sen, mitä hän tekee vauvalle ja taaperolle, jos puhun perheen asioista jollekin. En tiennyt turvakodeista, en voinut kertoa kellekään. Opettelin elämään hetken kerrallaan lasten kanssa, selviten joskus minuutinkin kerrallaan. Opin väistelemään ja välttämään sekä suojelemaan lapsia isältään. Minusta tuli kohde ja maalitaulu isän pahalle ololle. Sitä samaa teen vielä tänäkin päivänä.

Ex uhkaili usein, että jos teen yhdenkin väärän liikkeen hän puristaa vauvan kuoliaaksi ja näytti kuinka ilmaan, kuinka hän sen tekisi. Sitten hän joskus tuumasi, ettei hänen tarvitsi kuin tiputtaa muksu parvekkeelta alas, ja syy olisi minun kun olin niin huono äiti. Ja en jättänyt isää kahden lasten kanssa. en uskaltanut.