Oma elämä? Mitä se on?

Ehkä on jokin hämärä aavistus siitä, tai sitten ei ole.

Joku voisi ajatella, että senkun vaan alkaa ja lähtee tekemään niitä omia juttuja, etsimään. Mutta se ei ole helppoa, ei ollenkaan. Kohdallani se käytännössä mahdotonta.

Olen yrittänyt, jo vuosien ajan. Silti mikään yritykseni ei ole tuottanut tulosta jatkaa elämää, sitä oma elämää.

Joo, asun erillaan, asun omillani ja toisinaan miesystävä on kanssani. Parisuhde, se on ollut omaa elämää, nyt siitä on jäljellä enää hatara aavistus, toive, että joskus ehkä on vielä aikaa. Enemmän tätä nykyä aiheuttaa pettymystä ja mieliharmia kuin iloa koko parisuhteen olemassaolo. En kuitenkaan tee asialle, mitään, toinen suuttuu jos otan asian puheeksi, kun aina sanon sitä samaa ja toinen vastaavasti sanoo sitä samaa. Odotan ja toivon siis, että ehkä jonain päivänä löydämme yhteistä aikaa myös meille.

Omaa elämää on myös viikot, kun lapset ovat kanssani. Silloin olen äiti, vain ja ainoastaan äiti ja keskityn lapsiini täysillä. Arki vie mennessään ja koen olevani elossa.

Omaa elämää on myös viikot ilman lasten läsnäoloa. Hiljaisuus, tyhjyys täyttää kodin. Lepään ja huilaan.

Juuri näihin viikkoihin, ilman lasten läsnäoloa olen erityisen pettynyt parisuhteessa. Olen täysin yksin, päivittäin iltaan saakka. Odotan iltaisin, milloin miesystävä on paikalla. Ja koko oma odotukseni päättyy kuitenkin pettymykseen. Ei kuitenkaan yhteistä säveltä, ei yhteistä mitään. Kodin äänimaailma muuttuu tv:n kovaääniseen pauhuun ja miesystävän röhnöttämiseen kuorsaten sohvalla. Keskustelu on typistynyt siihen, että ohimennen tönäisen miehen hereille ja sanon hänen jälleen kuorsaavan. Siihen hän vastaa kieltävästi, hän ei kuorsaa vaan kuuntelee. Väitän vastaan, kunnes en jaksa poistun toiseen huoneeseen, en kestä. Hetken päästä sama kuvio. Tätä toistuu siis ilta illan jälkeen. Ja sitten nukkumaan mennessä sama juttu, en saa nukuttua, koska toinen kuorsaa.

Juuri niihin lapsettomiin viikkoihin pitäisi saada jotakin ihan omaa elämää. Olen yrittänyt. Tuloksetta. Olen yrittänyt aloittaa uudelleen maalauksen, mikään ei onnistu, värit ja työvälineet huonot tai eivät toimi kuten olen oppinut niiden toimivan. Turhauduin ja lopetin sen, koska pahoitin aina vaan mieleni omasta osaamattomuudesta. Ja rahaa ei ole kunnon välineisiin, edes siihen.

Olen yrittänyt neulomista, sillä seurauksella, että puran ja heitän työn pois, kun jokin virhe tulee tai jokin menee pieleen. Kärsivällisyyteni ei riitä edes yksinkertaisen pipon neulomiseen, sukista ja lapsista puhumattakaan. Ja niin, rahaa ei ole ylimääräistä tällaiseen hommaan.

Eron jälkeen yritin pitää ja ottaa yhteyttä ihmisiin, niihin ystäviksi luulemiiini ihmisiin. Olen yksin edelleen. Joko en sitten itse enää ollut samoilla aallonpituuksilla, tai sitten toiset eivät ole jostain syystä halunneet olla kanssani tekemisissä. Kuten nyt tämän syksyn aikana sain huomata. Yksi ottaa yhteyttä, sovimme tapaavamme ja sitten hänestä ei ole kuulunutkaan mitään. Sen verran, että perui viimetipassa ensimmäisen yrityksen tavata ja toista yritystä ei sitten enää edes perunut ja olen ihmetellyt, miksi ihminen noin tekee? Onko niin vaikeaa ilmoittaa vain, ettei sovikaan jo sovittu? Enemmän tällainen loukkaa, ettei mitään edes ilmoita itsestään.

Olen yrittänyt etsiä sitä omaa elämää. Kohdallani se vain tuntuu olevan aina kaikesta muusta kiinni, kuin itsestäni. Milloin syynä on rahanpuute, milloin omat pelkoni, jotka estävät minua toisinaan liikkumasta ihmisten ilmoilla.

Moni asia, mikä on ollut merkityksellistä, on nykyisin muuttunut vain taakaksi, asiaksi joka on vain pakko tehdä ja hoitaa. En koe iloa mistään tekemisistä. Paitsi lapsista ja heidän kanssaan vietetystä ajasta.

Yksin en liiku missään, vaikka kuinka olen yrittänyt asiaa harjoitella ja kyetä sietämään itsessäni ikäviä tunteita, huomaan silti välttäväni kaikenlaisia tilanteita, missä on muita ihmisiä.

Työhön en kykene. Aiemmin kokemani ongelmat esimerkiksi työyhteisöissä johtuivat minusta itsestäni ja kokemastani paniikista, pelosta ihmisiä kohtaan. En ymmärtänyt itse mistä oli kyse, koin vain syvää epämiellyttävää tunnetta koko ajan. Samoin lapseni eivät kestä sitä, että olisin töissä. Vaikka palkkapäivisin saattoikin olla iloinen, se ilo jäi työn saralla vain siihen yhteen hetkeen, palkkaan. Ja siltikään se ei riittänyt.

Makaan sängyllä, kuuntelen musiikkia, nukahtelen. Juon teetä. En jaksa välittää enää omasta elämästäni tai edes sen puutteesta. Olen yrittänyt, kokeillut ja etsinyt löytämättä omaa elämää. Kirjoitan tätä samaa juttua vuodesta toiseen, mikään ei ole auttanut löytämään iloa elämään.

Olen joutunut itselleni myöntämään olevani masentunut, kärsin erilaisista ongelmista edelleen. Ikäänkuin seinä olisi noussut vastaan, en pääse enää enempää elämässäni eteenpäin. Olen yrittänyt, kokeillut kaiken sen, mitä olen luullut omaan elämään kuuluvaksi. Ja mikään ei ole onnistunut, sitkeästä yrityksestä huolimatta.

Pitkään olen jo ajatellut, ettei minusta ole muuhun kuin äidiksi lapsilleni ja sitten kun he yksi toisensa perään kasvavat aikuisiksi, minulle ei jää edes sitä äitiyden roolia. Olen silloin tehtäväni tehnyt, ja silloin olen tyhjän päällä, kuten olen jo nyt kun lapset ovat isäviikoillaan.

Sitten jos yritänkin keskittyä johonkin omaan juttuun, niin aina tulee jokin minusta riippumaton este tai hankaluus eteen. Aikani jaksoin ylittää niitä esteitä, miettiä kuinka saan yhdistetyä asiat sopuisasti ja nyt en jaksa enää sitäkään. Kokemus on niin opettanut, ettei edes kannata miettiä mitään omaa, koska se on käytännössä mahdotonta toteuttaa.

On parempi olla tekemättä mitään kuin saada pettyä koko ajan omaan itseen ja siihen, ettei yksikään oma asia mene kuten pitäisi mennä kun aina eteen tulee jokin este.

Parempi olla vaan olematta. Ja olla äiti omilla viikoilla.