Juuri nyt alkoi niskakipu, närästys ja suuri harmitus.

Lapsi vaatii vaatimalla minulta musiikkilaitetta lainaan isälleen. Se ei ole minun ongelma, jos isä ei hanki sellaista kotiinsa. se ei ole pelkästään tämän lapsen, vaan me muutkin käytämme sitä päivittäin. Ei, se ei jouda meiltä lainaan isän kotiin.

Harmittaa, koska tiedän lapsen pahoittavan mielensä tästä. Hän ei kykene ymmärtämään kuin sen oman tarpeensa saada laite lainaan, hän ei ymmärrä, että me muutkin käytämme sitä. Hän ei ymmärrä sitä, etten halua kaikkea antaa lasten mukaan isän kotiin ja isän ei tarvitse mistään huolehtia. Musiikkilaite ei ole välttämätön pakollinen tarve lapselle, hän voi elää ilman sitä.

Tämä on hankalaa, lapsi suuttuu ja ja ei ymmärrä ja kokee minut hankalaksi tässäkin asiassa. Minulle tulee paha mieli, koska en edes periaatteesta jousta. Tiedän, että isällään olisi varaa tuohonkin hankintaan, mutta eihän se käy isälle, koska lapset kokevat ja saavat laitteesta iloa itselleen.

Ilo on kiellettyä isän kodissa, ellei se ilon suoranainen lähde ole isä itse, kaikessa suuruudessaan. Ja sittenkin, isä lyttää ilon, ei kestä naurua, ei mitään positiivista ja palauttaa lapsetkin ruotuun, siihen epätoivoon ja suruun ja kauhun ilmapiiriin takaisin.

Isä todennäköisesti vaatii tältä lapselta, että pitää pyytää äitiä tuomaan musiikkilaite heille ja perustelee sen niin, ettei lapsille tarvitse kahta laitetta hommata, kun heillä jo on sellainen äidin luona, niin miksi he eivät tuo sitä sitten isälleen. Isä unohtaa sujuvasti sen, ettei se laite ole pelkästään lasten käyttöön, vaan jokaisen joka tässä talossa oleskelee.

Normaalisti tällainenkin tilanne hoituisi ehkä pyynnöllä," voisitko hankkia lapsille sinne omaan kotiisi musiikkilaitteen?"

Mutta ei meillä, ei meidän kohdalla. Jos ja kun laittaisinkin pyynnön isälle asiasta, isä syyllistäisi minut ja haukkuisi minut samalla kertaa sekä käskisi olla puuttumatta hänen elämäänsä. Joten en voi laittaa lasten toiveista viestiä isälle. En, kun ei edes lasten perusasioiden hoito ja huolenpito ja tiedonvälitys tai sopiminen onnistu mitenkään.

Kysyn sitten lapselta kun tulee äitiviikolle, onko tämä kysynyt isältä musiikkivehjettä? Vastus on a) ei uskalla kysyä, isä suuttuu, b) on kysynyt ja isä suuttui ja sanoi ettei ole rahaa ja pyydä äidiltä. Tai sitten c)isä suuttui ja alkoi raivoamaan

Viimeisin episodi tosiaan päättyi isän tekstiviestiin ja siihen, että minä uhraudun hänen mielestään hoitaessani vain aikuisen ja vanhemman velvollisuutta lapseen nähden. Normaalitkin asiat muuttuvat isän päässä uhrautumiseksi, arvaa vaan, minkä syyllisyyden koin tuostakin ja minulle tuli tunne, etten olisi saanutkaan hoitaa tätä lapsen asiaa, joka lapselle tärkeä. Minä uhraudun, juuri niin.

Mutta tätäkin tilannetta pohdin perheneuvolan työntekijän kanssa, kerroin kuinka on todella vaikeaa edes yrittää hoitaa lapsen asioita, kun aina, siis ihan aina jo pelkät tekstiviestit ovat pelkkää kiusantekoa ja lyttyynlyömistä ja niinhän siinä jälleen kävi, minä uhraudun isän mielestä.

Jos taas olisin asian hoitanut suoraan lapsen kanssa, isä olisi syyttänyt minua lapsen kidnappaamisesta ja siitä, etten ollut sopinut asiaa isän kanssa etukäteen. Nyt yritin sopia ja isän mielestä uhraudun. Eli aina, tein niin tai näin niin mikään ei ole oikein tai hyvin, mikään asia ei mene kuten normaalisti vanhempien välillä .Ja kuka kärsii, lapsi itse.

Isä saa ihmeellisen nautintonsa päästessään näpäyttämään minua, päästessään hallitsemaan tilanteita mielensä mukaisesti ja pimittäen tietoa lapsista. Isä nauttii niistä tilanteista, kun lapset ovat aiemmin todenneet isälleen minun olevan hankala ja syystä, kun en ole itse ollut edes tietoinen isän valheista muka sopimuksista ja puheista kanssani.

Siihen tulee nyt loppu, myös lasten on saatava tietää totuus silläkin uhalla, että lasten maailma romahtaa. He ovat kuitenkin jo sen verran isoja, että jollain ymmärtävät. En voi sietää valehtelua, en missään muodossa ja olen hirvittävän vihainen siitä tiedosta, että isä on vuosikaudet valhedellut lapsilleen ja onnistunut saamaan minut näyttäytymään kurjassa valossa heille.

Nytkin musiikkilaite-episodi kääntyy minua itseäni vastaan. Isä ihmettelee siellä kovaan ivalliseen sävyyn, että olenpa minä outo, kun en anna lasten lainaan musiikkilaitetta. Isä sanoo lapsille, että teen tahallani kiusaa lapsille ja olen hullu mielisairas, kun en ajattele lapsia ollenkaan. Olen myös itsekäs ja tämäkin todistaa sen.

Näin isä kääntää kaiken minua vastaan. Ja lapset sitten isänsä puheiden perusteella ja minun kieltäytymien johdosta uskoo isäänsä. Ja minä saan lapsilta sitten huonoa kohtelua jälleen tavatessamme. Lpaset ovat ylimielisiä, katsovat vihaisesti ja syyllistäen minut ja hakevat hakemalla minusta muitakin merkkejä isänsä puheiden todentamiseksi. Ja ovat sitten hetken päästä ihmeissään, kun mikään isänsä puhe ei ole pitänyt paikkaansa. Ristiriita on jälleen kylvettynä ja lapset eivät itse tiedä mihin tai ketä uskoa. Hajoita ja hallitse teknikka toimii, sekoita vähän ja anna luulojen kasvaa...

Järkyttävää suorastaan. Ja näitä tällaisia ihme episodeja milloin mistäkin on käynnissä useita. Tilanteita, tapahtumia jotka pyrkivät saamaan lapset vihaisiksi ja etäännyttää heidät minusta. Tämä kuvio on tuttu jo avioliiton ajoilta.