Ihmeellistä, outoa. Tyyntä jälleen myrskyn edellä, näin oletan mikäli vanhat merkit pitävät paikkaansa.

Luulen, että yksi lapsista on mustelmilla tullessaan isänsä luota, yksi entistäkin hiljaisempi ja vaisumpi, kärsien jälleen iltaisin kivuista rinnassaan. Yhdellä on paniikkihäiriö, kuten myös itsellänikin. Jokainen lapsista pelkää sosiaalisia tilanteita, ihmisiä. Sanovat. ettei mentäisi jonnekin, koska siellä on IHMISIÄ. Niin, ihmisiä.

Jokaisella on jotakin. se on vain osa meidän arkea. Ihmisiä on erilaisia, kotioloissa nämä asiat eivät suuremmin näy, mutta heti kun astumme ulos, tilanne muuttuukin radikaalisti. Kannustusta, rohkaisua, itseluottamuksen tukemista jne. "Olet hyvä, kyllä sinä pärjäät, olet rohkea, anna mennä, hyvin se menee, et ole ainoa jota jännittää"..".Kyllä sinä osaat, hieno ja rohkea yritys, sinä selvisit, hienoa. Sinä teit sen, vaikka pelottikin. " "Epäonnistuminen ei haittaa, asioita pitää opetella jokaisen, yksi askel kerrallaan, tule, näytän miten, kuuntele, kerron sinulle"...

Kuka kannustaisi minua? Kuka tukisi minua ihan niissä samoissa asioissa ?Ei kukaan.

Syksyn tullen tulivat vanhempainillat, koulun tapahtumat. Isää ei kiinosta, minua kiinnostaa ja haluan olla mukana lasten elämässä. Minä menen, vaikka se on jokainen kerta yhtä tuskaa, hikoilua, sydämentykytystä, pyörtymisen tunnetta, hanki ei kulje, päänsärkyä. Mutta menen, yritän sietää oman oloni. Lasten vuoksi, heidän takiaan yritän hymyillä ihmisten ilmoilla, olla paras mahdollinen äiti heille.

Minä menen lasten harrastusten vaatimiin rahankeruujuttuihin, vien tilaisuuksiin, olen heidän kanssaan isänkin puolesta. Isää ei voisi vähempää kiinnostaa lastensa harrastukset, päinvastoin. Isä syyllistää lapsensa harrastuksista, kun ne muka maksavat liikaa, samoin kuin nuorten toisen asteen opinnotkin, isä syyllistää nuoret ja kertoo heille kuinka pitäisi koulu lopettaa, kuten taannoin syksyllä yksi nuori oli lopettamassa kouluaan, koska ei kestänyt isänsä puheita ja syyllistystä.

Nyt on hiljaista, turhan hiljaista jälleen. Se ei koskaan tiedä mitään hyvää, se ennakoi aina jotain epämiellyttävää yllatystä. Jos osaisin olla selvännäkijä, tietäisin ja osaisin varautua, vaan en ole. Puuntakaa on tulossa taas seuraava kiusa.

En kykene miettimään, en pääse niin pitkälle ajatuksissani, että osaisin edes arvata huonosti, mitä tuleman pitää? Olen toivonut hiljaa mielessäni, että tuo ihminen saisi itse kokea kaiken pahuuden silmästä silmään, mitä olen itse tai lapseni joutuneet kokemaan hänen vuokseen. Kaikki ne tunteet, kaikki kauhut ja pahuuden. 

Lapsia en voi suojella, en kuten pitäisi. En voi kuin pitää huolen omasta osuudestani omilla viikoillani. Jollain lailla olen joutunut sulkemaan silmäni myös, etten välitä siitä, mitä lapset kokevat isänsä luona. Se ei ole minun vastuullani, vaikka pahaa tekeekin edes ajatella lasten jokapäiväistä kärsimystä siellä. Lapsilla on oikeutensa isäänsä, riippumatta siitä, millainen isä on, kunhan he saavat jonkinlaista ruokaa, on puhtaat vaatteet ja käyvät kouluissaan. Sen pitää riittää. Kaikki muu on ylimääräistä luksusta, niin olen ymmärtänyt. Sillä ei ole mitään väliä, miten kohdellaan lasta, kunhan kukaan ei saa tietää ja kukaanhan ei saa tietää, en edes minä, isä on asettanut lapsilleen niin huikeat rajat puhumisen suhteen, etteivät raukat uskalla mainita mitään, osaavat sujuvasti myös valehdella, koska pelkäävät. Uskovat siihen, mitä isä sanoo, että jotakin pahaa tapahtuu, jos he erehtyvät kertomaan totuuden.

Minä olen se paha ihminen, ainakin isän suussa. Minä olen kaiken pahan alku ja juuri. Minun syytäni on kaikki, jopa se, että ulkona sataa vettä, kuten ennen vanhaan pyysin anteeksi, ettei hän voinut mennä pesämään autoaan pihalle, kun ulkona satoi vettä. Ja siltikin saatoin saada turpiini, vain kun en osannut tarpeeksi nöyristellä tai olin vain muuten vaan tiellä, silmäni asento oli jotenkin väärä, tai suupieleni nytkähti ja tuo hirviö otti sen itseensä ja väitti, että minä hymyilin hänelle ja pilkkasin häntä. Tai räpäytin väärässä kohtaa silmiäni ja se sai aikaan suuren raivokohtauksen.

Olin itsekin jatkuvan tarkkailun alla. Jokainen liikkeeni oli hänelle jokin ärsyke. Opin olemaan eleetön, ilmeetön, huomaamaton. Itselleni se oli helpompaa, kuin selitellä, miksi olin mukamas hymyillyt, tai miksi käteni liikkui tai miksi milloin mitäkin. Puheeni on tänään jännää, koska opin perustelemaan jokaisen asian yhdessä lauseessa, olinhan vuosia tilivelvollinen tuolle hirviölle jopa omista ajatuksistani, joita hän kuulesteli yökaudet, eikä antanut minun nukkua kuin pari tuntia aamuyöstä ja kun herran mielestä oli minun aikani nousta ylös, hän kaatoi sänkymme, siis nosti rungon ilmaan ja kaatoi minut sängystä tipahtaen lattialle, sillä ei ollut merkitystä, että vauva nukkui vieressäni ja tipahti kanssani lattialle. Hän ei välittänyt, vaan käski minun hiljentää vauva, joka pelästyi. Sitten sain kuulla haukkumista siitä, miten olin laiska ja saamaton, kun olin väsyneen näköinen enkä miellyttänyt häntä ulkonäöllisesti ja joskus kerroin olevani todella vösynyt, kun en hänen valvottamisen jälkeen ollut saanut nukkua kuin parin tunnin unet. En saanut kuitenkaan mennä päiväunille edes vauvan kanssa, hän esti minua menemästä sänkyyn kiusaten muita lapsia, satuttaen heitä jos erehdyin menemään makuuhuoneeseen imettämään. Sitten lapset alkoivat itkemään, ja minun piti olla sohvalla, väsyneenä ja kuunnellen syyllistystä siitä, kuinka olinkaan huono äiti, kun olin väsynyt.