Omat tunteet on näköjään lääkkeillä turrutettava, tähänkö pisteeseen elämäni on nyt ajautunut?

Minusta tulee väkisin psykiatrinen tapaus. Jo pelkkä ajatus tuosta saa minut voimaan entistä huonommin, kerran saatu leima on sitten aina mukana, sen jälkeen kaikki voidaan kuitata sillä, että on päässä vikaa, riippumatta syistä. Niin teen ja ajattelen itsekin juuri nyt.

Jokainen saamarin fyysinen oire vuosien kuluessa on ollut ja on vain henkistä kipua ja pahoinvointia. Minulla menee näköjään vuosikausia tiedostaa itse nämä asiat.

Mutta, ihan sama. Minulla ei ole ollut, eikä ole sanoja kertomaan menneestä. ainoa, minkä jotenkin osaan, on kirjoittaa kaikki se paska ulos.

Keväällä tämä alkoi, tietty tilanne laukaisi minussa jotakin ja sen jälkeen olen taistellut itseni kanssa päivittäin, joskus jopa hetkittäin selviämään seuraavan minuutin, seuraavan hetken. Muistot tulevat pätkitellen, tilanne sieltä, tilanne täältä. Jokin sana, jokin tilanne saa minussa aikaan reaktion, taistele tai pakene ja tuntuu kuin kuolisin juuri siihen paikkaan sen tullessa. Sitten se menee ohi, olen kuolemanväsynyt ja vihainen ja nolo itselleni, miksi kävi jälleen noin ja nukahdan.

Tiesin jo keväällä, että kävi miten kävi lasten elämän kanssa, tarvitsen itse apua. Meni monta kuukautta, että kykenin sen myöntämään itse itselleni ja monta viikkoa siihen, että kykenin saman sanomaan ääneen jollekin. Vielä meni viikkoja, että kykenin varaamaan ajan lääkäriin.

Tiedän, että saan apua, toivon sitä saavani jo pelkästään lasten takia, ehkä vähän myös itseni takia, koska en tosiaankaan jaksa enää esittää, että kaikki on hyvin, kun mikään ei ole hyvin kuitenkaan, ei minulla eikä lapsilla. Olen kuitenkin sitkeää sorttia ja lapset on myös kouliintuneet samoin. Se, että on epämääräinen paha olo, ei ole vielä mikään syy avun hakemiseen. se on normaalia. Kuten myös kaikki muukin epänormaali on meillä normaalia ja normaalit asiat koetaan jotenkin outoina jne.

Miten ihmeessä olen sietänyt nämä edelliset vuodet, ihmettelen? Unohdin lähes tulkoon täysin kaiken kokemani ja lasten kokemukset ja yritin vain jatkaa elämääni hakien lasten mahdollisimman hyvää oloa, tasapainotellen lasten isän talutushihnassa.

Nyt tuo hihna on niin kireällä, etten voi enää hengittää, tilanne on ajautunut omalla kohdallani siihen pisteeseen, missä olin silloin, kun erosin lasten isästä. En voi estää ikävien muistojen tulemista tietoisuuteeni, en voi estää kehoni paniikkia ja tunteita kokiessani kaiken uudelleen.

Samaan aikaan kiusanteko lapsilla jatkuu, ja jatkuu minun minun jokapäiväiset huolenaiheetkin niin lasten turvallisuudesta kuin hyvinvoinnistakin. Järjellä yritän jälleen hyväksyä sitä tosiasiaa, että kukaan ei voi auttaa, kukaan ei voi tehdä mitään ja ei auta kuin sietää, kestää vielä vuosikymmen, ennenkuin side lasten isään voi katketa lopullisesti ja lapset ovat vapaita.

Juuri nyt tässä olossa tulevat vuodet tuntuvat kestämättömiltä, ikuisuudelta, joka ei pääty koskaan ja joka ei voi päättyä hyvin. Mutta, oma olo on nyt mennyt keväästä asti tasaiseen tahtiin alaspäin, se ei siitä ole korjaantunut, päinvastoin olen yhä enemmän lamaannuksissa ja lasten puheet isänsä jutuista saavat syvää toivottomuutta aikaan.

Olen kertakaikkisen väsynyt, masentunut ja ensimmäistä kertaa kieltämisen sijaan myönnän asiat itselleni.