Miksi edes kirjoitan?

Huokaan ja ymmärrän, ettei minulla ole koskaan ollut muuta kanavaa itseni purkamiseen. Tarve kirjoittamiseen tuli joskus avioliiton aikana, hämärästi aloin ymmärtämään, ettei elämämme tilanteet olleet mitenkään päin lähelläkään normaalia ja aloin kirjoittamaan tilannekuvauksia, sitä mitä kukakin sanoo. Kovin montaa kertaa en ehtinyt kirjoittaa, kun ex oli jo lukenut minun tekstini, ja käski hävittämään kaiken. No, minähän tein työtä käskettyä ja poltin saunan tulipesässä ne vähäisetkin kirjoitelmani. Tietokonetta meillä ei vielä tuohon aikaan ollut, ei ollut sähköpostia jne.

Tuolloinkin olin hullu exän mielestä ja kyllähän se nyt normisti kuulostaakin hullulta, kirjoittaa elävästä elämästä. Mutta ne tilanteet olivat niin uskomattomia, ne menivät aina vain pahemmiksi ja jopa minä itse aloin kyseenalaistamaan ne hetket, siis niin, että ajattelin itsekin, ettei voi olla totta, mitä toinen tekee tai sanoo ja vieläpä ihan tosissaan.

Mikään ei ole muuttunut noista ajoista. Edelleen episodit ovat yhtä kurjia ja ihmeellisiä, kun mikään asia ei toimi normaalisti edes lasten asioiden hoitamisessa. Sitä on turha edes toivoa. Ja jos jokin toimiikin näennäisesti kerralla oikein, siinäkin on exä huomannut jonkin jutun, millä pääsee myöhemmin minua syyllistämään ja napauttamaan. Pääsee sanomaan minusta jotakin ikävää, ikäänkuin todistaakseen minun toimineen väärin tai jotain, minun olleen syyllinen tai muuta vastaavaa.

Melkein heti eron jälkeen sain ihjeita, kuinka viestiä lasten asioissa exän kanssa. Kuinka pysytään vain asiassa, viestit pidetään hyvin lyhyinä ja vain se asia, mikä on kyseessä, ei yhtään ylimääräistä. Se toi silloin jonkinlaista helpotusta. Samoihin aikoihin sain ihmeellisen naamakirjakaveripyynnön, en tuntenut ihmistä ollenkaan ja sitten viestissä oli, että exä täällä, hän oli perustanut salanimellä profiilin, jotta voisimme keskustella lastemme asioista ja sopia niistä sen välityksellä. Arvaapa vaan, suostuinko moiseen. Salanimellä? Hei haloo, kuka tervejärkinen ihminen sopii asioita väärennetyn profiilin kanssa? Tai kuka keksii semmoista ylipäänsä`?

Itselläni on seinä edessä, minun on viimeinkin kyettävä kohtaamaan menneisyys silmästä silmään. Tätä olen pelännyt, olen vain tahtonut unohtaa kaiken ja sehän ei onnistu, mennyt tulee jokatapauksessa esiin minusta, vaikka kuinka olen yrittänyt sinnikkäästi olla välittämättä siitä ja yrittänyt jatkaa elämääni niin hyvin kuin olen kyennyt.

Nyt en enää kykene. ja se vaikeuttaa elämääni niin paljon. En kykene tällä hetkellä edes ajattelemaan töihin menemistä, jo pelkkä ajatus ahdistaa kovin muistaessani minkälaista helvettiä se arki sitten on, lasten kanssa, kun en olekaan saatavilla heille aina kun pitäisi.

Vuosi sitten, tein pienen pätkän töitä ja lopputulema oli se, että eräskin lapsista yritti polttaa koko talon, samoin oli toiminut myös isänsä luona. Ja isä ei tästä viitsinyt minulle mitään mainita, ei ennekuin soitin ja kerroin mitä lapsi oli keksinyt ja oli vain hyvää tuuria, ettei koko koti kärähtänyt. Lapsi yritti epätoivoisesti ratkaista tilannetta, jos hänellä ei olisi kotia, hän pääsisi pois kahden kodin loukusta, ahdistus oli käynyt liian suureksi. Ja minun päässä oli sitten vikaa, isän mielestä, kun soitin perheneuvolaan, saadakseni apua lapselle. Niin, sehän on normaalia, että lapsi leikkii tulitikkuleikkejä molemmissa kodeissa.

Olen ennenkaikkea surullinen, jo siitä ymmärryksestä, että lasten elämä ja myös minun elämä on ollut piloilla vuosia. Minun vuoteni ovat menneet hukkaan, sairaassa avioliitossa ja en ole päässyt jaloilleni omaan elämään vieläkään eron jälkeen. Edelleen minun elämääni määrittää lasten isä. Hän sanelee ehdot minä teen kuten käsketään. Nielen kaiken paskan, mitä isän suunnalta tulee.