Hyvin usein tuntuu kovin tyhjältä, epätoivoiselta edes yrittää elää omaa elämää. Se vaan ei ole mahdollista.

Minut on leimattu isän toimesta.

Onnistunut kaiken kääntämään ihan minun viaksi ja syyksi. Hän osaa niin taitavasti tämän pelin, jossa säännöt muuttuvat isän mielihalujen mukaisesti, tarpeentullen. En pysy perässä.

Tuntuu niin pahalta lasten puolesta, itseni puolesta kun isä saa tehdä mitä haluaa, miten haluaa ja kukaan ei halua nähdä totuutta, ei sitä mikä on asioiden oikea puoli. Kaikki näkevät asiat vain isän esittämässä valossa, siinä valossa, mikä on isän totuus.

Minut on leimattu valehtelijaksi, itsekkääksi, rahanahneeksi kusipääksi ja se satuttaa. Vuosia olen sietänyt tuotakin leimaa otsikossani, olen miettinyt, että riittää se, minkä tiedän oikeaksi ja olen yrittänyt keskittyä omaan elämääni erikseen ja yhdessä lasten kanssa. Mutta, se on mahdotonta. Koko ajan, jokainen viikko ex luikertelee tavalla tai toisella olohuoneeseemme.

Hän saa tehdä mitä haluaa. Mitkään normaalit säännöt eivät koske häntä. Hän on saanut kiusata minua lasten kautta vuosia, ja joskus ihan suoraankin. Minä olen se ilkeä ihminen hänelle, hän saa kostaa, jos haluaa ja kyllähän hän aina sen tekee jotenkin.

Viranomaiset hän saa pyöriteltyä pikkusormensa ympärille, minun ei ole kuin ollut hyväksyä asiat, jos olen yrittänyt sanoa jotakin, sekin on aina vaan todentanut exän sanat todeksi, että olen sellainen tai tällainen, joten on ollut ihan turhaa sanoa yhtään mitään, kun aina jään kuulematta tulluksi.

Usein joudun lapsille sanomaan, etten voi millekään asialle yhtään mitään, heidän on vain opeteltava sietämään tilannetta. Odottaen, koska lasten oma mitta täyttyy, koska he itse alkavat tajuta asioiden oikean laidan. Ymmärtävät itse, että isänsä valehtelee heillekin päin naamaa.

Ja minua hävettää, kärsin omista kokemuksista edelleen, päivittäin ja aina tulee lisää ikäviä tilanteita, episodeja lasten isän taholta. Lasten asiat eivät hoidu yhteistyössä isän kanssa ja isä ei kykene kuin hyvin harvoin jos koskaan hoitamaan lasten asioita. Käytännössä, jos en minä hoitaisi, niin asiat jäisi hoitamatta. Olisi kuitenkin mukavaa, jos voisi luottaa siihen, että lasten toinenkin vanhempi osallistuisi mutta kun ei.

On ollut käytännössä helpompi luopua ja luovuttaa, kuin tehdä lapsille elo kurjaksi isän luona. Mitä vähemmän yhteydenpitoa isän kanssa, sen helpompaa lapsilla on siellä. Ja kun kyse ei ole normaalista ihmisestä, mikään normaali ei päde lasten isän kohdalla.

Kaikki tuntuvat aina olettavan, että meillä homma toimii kuten normaalisti voisi olettaa, mutta kun ei toimi. Vaikka itse yritän, teen kuten on annettu ohjeita, siltikin yhteistyö takkuaa pahoin, ja ei voi edes puhua yhteistyöstä vaan lasten isän kiusanteosta minua kohtaan lapsien asioilla.

Nyt kun viimein jälleen ymmärsin, kuinka isä on toiminut edelliset vuodet, valehdellen lapsilleen meidän vanhempien yhteistyöstä, ymmärrän jälleen paremmin lapsieni reaktioita minuun. Toki ymmärrän sen suuren vihan minua kohtaan, kun he ovat luulleet, etten kiusallani jotakin asiaa hoida tai tee. On se vaikeaa, kun en edes tiedä mitä se isä on lapsilleen valehdellut ja lupaillut puolestani ja väittänyt, että olemme muka sopineet. Ja sitten kuulen lapsilta itseltään kuin asia olisi jo selvä, ja he odottavat vain minun toimia ja kun en toimikaan kuten he olettavat, aiheuttaahan se vihaa ym. kielteisiä tunteita.

Minulla on todenteet isän jatkuvasta kieltäytymisestä jokaisesta asiasta, hän ei osallistu kuin oman elämänsä pyhittämiseen ja omien tavoitteidensa saamiseen, lapsista viis, muutoin kuin, että he varmistavat hänelle etuuksien muodossa lisää rahaa isän omaan käyttöön.

Ajatella, eräs päivä ymmärsin miksi lasten on ollut vaikeaa saada apua koulussa oppimisen ongelmiinsa. Miksi yhdenkin lapsella kohdalla viivastyi apu kohtuuttomasti ja vasta kun jäi tavallaan opettajalle kiinni oppimisen ongelmista ihan vahingossa, ope alkoi ajamaan itse lapselle apua, mutta liian myöhäistä se oli jo, ongelmat olivat kasvaneet liian suuriksi tämän lapsen kohdalla.

Lasten isä oli jokaisessa tilanteessa leimannut minut opettajille, kertonut, ettei lapsella ole ongelmaa vaan ongelmat olivat minun päässäni, että keksin juttuja lapsesta itse. Ja opettajat ovat uskoneet isän tarinointia minusta ja lapsen oppimisen ongelmat jäivät huomaamatta. Tämä on ollut ihan järkyttävää, ymmärtää miksi opettajat eivät ottaneet kuullakseen minua ja lasta itseään. Lapsi siis leimattiin laiskaksi ja minut hulluksi. Seurauksena aikanaan sitten oli mm. rehtorin itsensä tekemä lastensuojeluilmoitus minusta, kun isä oli puhunut minusta kaikkea ilkeää kun oli ollut mahdollisuus tuoda omaa ajatustaan julki. Ja totuus paljastui sitten vasta liian myöhään tehdyissä oppimisen ongelmien tutkimuksissa, että kyllä kyseisellä lapsella on huomattavia ongelmia monilla osa--alueilla. Ja minulla siis päässä vikaa isän mielestä. Tämä ihan järkyttävää.

Sama asia tapahtui lapsen kohdalla, kun yritin hakea psyykkistä apua lapselle. Isä tuolloinkin kielsi lapsella olleen mitään hätää, vaan ongelmat oli minun päässäni, minä keksin isän mielestä tarinoita lapsesta, vaikka lapsi oli sekaisin kuin seinäkello, ja loppujen lopuksi lyhytaikainen sijoitus oli enää vaihtoehto, lapsen oman turvallisuuden takaamiseksi. Se oli tuon lapsen paras ratkaisu ja siitä on lapsi itse kiitellyt jälkeenpäin kovin ja tuumasi, että hän ei olisi juuri enää tässä, jos olisi saanut jatkaa samoin. Luojan kiitos siitä, että osasin toimia viimetipassa, kyse ei ollut enää kuin päivistä ja sen jälkeen olisi ollut enää myöhäistä. Kiitos myös lapsen opettajalle, joka jostain kumman syystä välitti juuri tästä lapsesta ja sattumalta oli paikalla todentaakseen lapsen vaikeudet oppimisessa.

Myöhemminkin isä on leimannut minut tämän kyseisen lapsen asioissa, väittäen kivenkovaan, että minun ongelma ja minun päässä, ettei lapsella ole mitään hätää, vikaa ja että minä keksin ongelmia lapsille yleisestikin. Nyt vasta tajuan tätä kuviota hämärästi. Kyseinen lapsi sitten joutui itse menemään esimerkiksi lääkäriin, hakemaan itse apua, koska minut oli leimattu ja en voinut kuin patistaa lasta suoriutumaan arjestaan. En voinut muuta kuin käskeä kouluun ja tekemään hommansa ja lopputulos oli se, ettei lapsi enää päässyt sängystään ylös, olin jo soittamassa ambulanssia, kun sitten raahautui lääkäriin ja sai lähetteen omasta pyynnöstään ja pääsi avun piiriin. Minulta oli kädet sidottu kuvaannollisesti tämän lapsen kohdalla hankkia apua hänelle ja piti odottaa niin monta vuotta, että lapsi menee niin huonoon kuntoon henkisesti, että ymmärtää itse hakea apua itselleen ja silloin kun lapsi sen tekee itse, ei vanhemmilla ole hoitoon enää sananvaltaa, eli kumpikaan ei voi sitä evätä, kuten aiemmin isä torppasi omilla puheillaan lapsen avun saannin kertoen, että vika on minun, ei lapsen.

Mutta, mikään kun ei mene normaalisti. Se vaan on hyväksyttävä. Monilta ikäviltä asioilta olisi lapsetkin välttyneet, mikäli isän toiminta olisi ollut jotain muuta, mutta ei . Minun hatarat yritykseni saada lapsilleni apua on aina kuittaantuneet sillä, että minä kiusaan lapsiani ja minun päässäni on vikaa ja keksin keksimällä lapsilleni oireita. Ja isän mielestä ei ole mitään ongelmaa jne. Mutta, kun isälle epänormaali on normaalia.

Viimeisin isän normaali oli käskeä isän lempi lasta kiusaamaan sisarustaan. Ja minä ihmettelen sitten, miksi lapsten välit on niin huonot jaa vihamieliset. Miksiköhän?