Olen heti eron jälkeen katunut sitä, että ylipäänsä ikinä annoin olosuhteiden pakosta puolet lapsista isänsä osoitteeseen. Muistelen, kuinka lastenvalvoja kysyi minulta useaan kertaan, olenko nyt aivan varma ja haluanko todella sitä? No ,en halunnut ja en ollut aivan varma, silti pääni nyökytteli myöntymisen merkiksi ja suuni puhui kuinka silloin vielä alle kouluikäiset saisivat pitää tutut päiväkotinsa, kaverinsa, tutun kodin sekä pääsisivät tuttuun kouluun, kuin jos osoite olisi ollut minun luona. Isommilla lapsilla oli jo ikää sen verran, että pääsivät hyvin jo omineen liikkumaan ja välimatkat ei kuitenkaan kavereille ja kouluun kasvaneet liiaksi.

Tyhmästi halusin myös lasten saavan isän. Halusin lasten oppivan tuntemaan isänsä, jota heillä ei siis ollut käytännössä, ei arjessa. Eron jälkeen alkuun olikin ihan ymmärrettävää, että isä opetteli omilla viikoillaan olemaan vanhempi lapsilleen, vuoroviikoin. Ainoa miinus oli, ettei isä jättänyt minua rauhaan, vaan jatkuvasti teki kiusaa milloin mitenkin. Sama kiusanteko on edelleen käynnissä. Isä iskee aina kun näkee tilaisuutensa koittaneen.

Lasten oloista minulla ei ole tarkkaa kuvaa, koska olen vain sen tiedon varassa mitä lapset kertovat ja kun en omaa parempaakaan tietoa, en ole voinut myöskään toimia, vaikka vuosien varrella olisi pitänyt monesti. Samalla saan olla huolissani jokainen viikko lasten ollessa isänsä luona ja toivoa parasta, ettei mitään suurempaa käy isänsä ollessa välinpitämätön ja poissa joko työssä tai nukkuen.

Asiat ovat pienen pieniä, sellaisia ettei niiden yksittäinen vaikutus ole järin suuri ja vahinkoja sattuu jokaiselle, täydellisyyttä ei ole edes vanhemmuudessa. Mutta, kun näitä pikkuisia asioita tipahtelee viikottain, päivittäin. Vaikutukset kasaantuvat lapsiin väistämättä.

Myönnän, etten tiedä lasten elämästä kuin jäävuoren huipun isänsä luona, vain sen mitä he uskaltavat ja muistavat kertoa minulle peläten isänsä aiheuttamia seurauksia sitten. Tämä on myös minua estänyt tekemästä esim. ilmoitusta lastensuojeluun, lapset vain kärsisivät lisää isänsä taholta. Kun kukaan ei voi taata lasten turvallisuutta ennakkoon, pitäisi vain odottaa, että jotakin kamalaa tapahtuu ensin. Viis siitä, mikä on todellisuus, lapset ovat hiljaa ja kehuvat isäänsä mikäli joku kysyisikin jotakin, samoin tein minäkin, koska seuraukset olivat hirvittävät ja kosto kamala isänsä taholta. Ja en missään nimessä halua ärsyttää isää niin, että saisi mitään syytä alkaa kiusata lapsiaan tämän enempää.

Rajanveto on todella vaikeaa sen suhteen, mikä on hyväksyttävän rajoissa lasten kärsimyksissä. Jos lapset eivät toista samaa, mitä minulle ovat sanoneet, on tilanne silloin sana sanaa vastaan ja tiedän kuinka lasten isä osaa puhua asioista kauniisti ja uskottavasti esittää kelpo isää. Lapset saavat (yli)siistin kodin, jossa ei saa elämisen jälki näkyä ollenkaan, lapsilla on minun ostamani vaatteet, ja isä osaa käyttää pesukonetta sekä isommat sisarukset myös. Lapsilla on minun huolehtimani henkilökohtaiset hygieniatarvikkeet sekä kaikki muukin. Kulisseissa siis on kaikki ok, ei ole nokankoputtamista lasten oloissa. Henkisen puolen näkymättömyyttä onkin sitten jo vaikeampi tuoda ilmi.

On normaalia kuulemma, että isä huutaa lapsillee, on myös täysin hyväksyttävää jättää lapset yksin tuntikausiksi ym. Minusta itsestäni on monesti tuntunut, että lasten aiheuttamat huolenaiheet ovat turhia ja minä olen väärässä omien ajatusteni ja tunteideni kanssa. Olen monesti myös kyseenalaistanut lapseni heidän kertoessaan jotakin juttua isänsä luota, olen jopa puolustanut isää ja silloin lapset ovat suuttuneet minulle. Sekään ei siis ole oikein, sitten jos kuuntelen juttuja lasten oloista isällään ja enkä tuumaa mitään olen lasten silmissä välinpitämätön. Monesti joudun sanomaan, etten voi niille asioille mitään, mitä siellä isän luona tapahtuu vaan ne pitää isän kanssa selvittää. Ja sitä lapset eivät uskalla, isä kokee asian niin, että lapset nousevat häntä vastaan ja sekään ei ole lasten kannalta hyvä, kuten ei sekään että isä saa syyn alkaa raivota ja siihen ei tarvitse kovin kummoista syytä olla.

Minun elämäni oli helvettiä avioliiton aikana, tiedän omasta kokemuksesta sen, millainen isä on ihmisenä. Tunteeton, laskelmoiva ja kylmä rahanahne seksiriippuvainen, joka näuttii toisten kauhusta ja tuskasta. Hänellä oli minun varalle pitkän tahtäimen suunnitelma jonka ero kuitenkin sotki perinpohjaisesti.

Olen katunut niin vietävästi melkein jokainen päivä sitä, että erehdyksessä ja toista säälien sekä lapsien parasta ajatellen halusin, että isä saa pitää omakotitalonsa myös eron jälkeen, koska se oli myös jokaisen lapsen etu, että säilyy jotakin tuttua ja vanhaa heidän elämässään. Se oli niin suuri virhe kuin olla ja voi.

Tänään olen sitä mieltä, ettei lapset oikeasti tee muuta kuin kärsi isänsä viikoilla monin eri tavoin. En vain kykene sitä todentamaan mitenkään. Vain lapset itse tievätävät mikä on totuus ja sen ovat laillani oppineet salaamaan ulkopuolisilta henkilöiltä. Ihan kuten minäkin vielä tänä päivänä. Harmittaa, että lapsilla on tuollainen isä, mutta jo omat lapset ovat sen todentaneet, ettei sillä ole väliä, onko isä kuinka huono tahansa, niin se on kuitenkin heidän oma isä. Se on jotankin kovin raadollista, että yleensäkin lapsi suojelee vanhempiaan, vaikka kuinka olisi kamala ihminen, kun tämä ihminen sitten tasaisin väliajoin myös tekee sen, että lapsilla herää toivo paremmasta isästä, vanhemmasta joko lahjoen, tai suullisesti lupaillen kaikennäköistä ja sitten kuitenkin sälyttää lapsen viaksi sen, ettei jotakin asiaa tarvitsekaan toteuttaa eli isä syyllistää toisen. Tätä samaa lapset sitten toinen toisilleen.

Vaikeaa ja olen vuosia itse yrittänyt ummistaa silmäni lasten oloilta ja isänsä käytökseltä omilla viikoillani. se on lapsille helpompaa, kuin että sitten aina lopputuloksena olisi isän kosto lapsille isäviikoila. Joten on ollut parempi olla ärsyttämästä ja provosoimasta isää yhtään sellaisilla asioilla, joiden tiedän niin tekevän, eli kaikilla asioilla.

Yhteistyö ei ole koskaan ollut mitään kehuttavaa, se vaan ei onnistu mitenkään päin. Lapset kärsivät tässäkin tapauksessa, koska eivät voi luottaa siihen, että heidän asiansa hoituisi jommankumman toimesta. Lapset puhuvat minulle peloistan ja huolistaan ja en voi auttaa heitä kuin omilla viikoillani. En voi pyytää isää esimerkiksi edes viemään lasta lääkäriin, koska isä ei vie ja syyllistää minut lapsen vaivoista ja siitä, että kuvittelen itse lapsen oireita jne.

Kaiken laista pientä harmia, joiden kanssa on vaan pitänyt opetella elämään, niin minun kuin lastenkin. Silti isä onnistuu hankaloittamaan lastensa elämää monin eri tavoin. Ja se näyttäytyy kiusantekona lapsien kautta minullekin.