Vihdoinkin olohuonemme on jaettu kahtia. Nyt vain pitää saada ratkaistuksi tilanjakaja, jokin joka edes hieman peittää näkymää uuteen makkariini varsinaisen olohuoneen puolelta. Ratkaisu on jo nyt kiva, tuntuu toimivalta ja luksusta on suuri ikkunanäkymä metsään, noin suurta omaa tilaa itselläni ei ole sitten lapsuuden. On mukavaa, kun aamuisin petaan sängyn, nyt on pakko, koska en siedä epäjärjestystä sitten ollenkaan ja petaamaton peti on kauhistus, ellei ovea saa kiinni ja nyt ei saa. On kivaa aukaista verhot aamulla, ja samalla tuoksutella aamukahvin tippuessa pannuun...On kiva katsoa olohuoneen uutta ilmettä, joka sekin parani entisestään.

Noh, vähän vielä olisi muuteltavaa, raijattavaa pois ja uudelleen kasausta. Nyt en vaan voi yksin suuria ja painavia osasia kantaa, en yksin jaksa nostella portaikkoon, joten hommat odottavat kaveria apuun. Siinä sitten voi vierahtääkin aikaa. Mutta jokatapauksessa hommat on melkein tehty, ainakin suurimmat. Nyt sitten tarvitsee vielä kaappien sisällöt raijata paikoista toisiin, eestaas ja yrittää jälleen kerran heitellä pois kaikki ylimääräinen, jota näköjään väkisinkin kertyy, vaikken koskaan mitään ostakaan. Niin, ne on niitä vanhoja vaatteita, joita ei vaan raaski heittää pois, koska minun mielestäni ne menisivät vielä joskus jollekin lapselle ja todellisuudessa se ei pidä paikkaansa, jokaisella on se oma juttunsa pukeutumisenkin kanssa ja ihan turhaan enää tuonikäisten kohdalla edes toivon, että joku menisi enää lapselta toiselle, joten tässä asiassa minun on vain päästettävä irti ajatuksesta ja luovuttava.

Mutta, siihen tilanjakajaan siis. Kovin suuri se ei voi olla, ei kovin syvä eikä leveäkään. Olin ajatellut ihan tavallista vaatekaappijuttua, mutta niin kapeaa syvyyssuuntaista ei taida löytyä mistään. Kuitenkin meillä on puute yhdestä kaapista ja nyt kun tätä huonejuttua ollaan värkkäämässä, niin miksei kaappi jossain muodossa voisi kuitenkin toimia tilanjakajana? Säilytystilaa kuitenkin, jossain muodossa.

Tykkään pohtia ja miettiä näköjään kaikenlaisia erilaisia vaihtoehtoja, miten saisi kaikkein parhaan lopputuloksen niin siivousten kuin säilytyksen kuin oleskelunkin kannalta. Väännän ja käännän jotakin asiaa, kunnes olen tyytyväinen, vietänhän kodissani kuitenkin eniten aikaa ja sen pitää olla sitten sellainen, että viihdyn myös itse siellä.

Tänään aamulla kävi äksidentti, kahvimuki kaatui pöydältä leviten lattialle, oma syy kun yritin oikoa pöytäliinaa silmät ummessa ja juuri eilen tuumasin, että on jälleen mukava pitää liinaa pöydällä, kun kukaan ei siihen koske ja se pysyy paikoillaan, siis sellainen muoviliina, jolla saa uutta ilmettä keittiöön vähällä vaivalla, noh aamulla tämä kyseinen liina oli niin päin helvettiä kuin se vain voi olla ja hieman kiukkuisena tästä aloin oikomaan sitä paikoilleen ja muki kaatui. Ettei sitten paremmin voinut tämä aamu alkaa. No, yöllä näin jälleen painajaisia, ne eivät sitten koskaan mene pois, herään todella usein kauhuun keskellä yötä ja en meinaa enää nukahtaa uudelleen, aamut on jo muutenkin kamalia heräämisen kannalta ja sitten vielä nuo painajaiset edelleen vaivaavat, onneksi en kovin usein vissiin enää huuda unissani kuten vielä jokunen vuosi takaperin heräsin lähes jokainen yö omaan huutooni painajaisten yhteydessä.

Katselin jälleen keittiötä, se on alkuperäinen ja siis ainakin yli 30 vuotta vanha, mietin kuka idiootti on keksinyt laittaa keittiöön laminaatin, itse en ikipäivänä laittaisi laminaattia paikkaan, jossa on edes pieni mahdollisuus saada lattialle vettä tai muita nesteitä. No, ihan sama, ei ole minun kotini, olen vain asumassa tässä ja meidän taloudessa ei ainakaan voi välttyä nesteiltä lattialla, koska vahnkoja sattuu aina. Katsellessani keittiötä, mietin kuinka olisi niin kiva, jos keittiön saisi uusittua, kaapistot hajoilevat käsiin, ovat jo hörppineet vettä monin paikoin ja pinttynyttä likaa ei saa millään pesuaineella pois. Tasot ovat ilkeän näköiset, koska joku edellisistä asukkaista on käyttänyt työtasoa leikkuualustanaan ja niitä veitsenviiltoja ei saa pesemällä pois näkyvistä. Kaapistot on myös ikävästi päässeet muuttumaan keltaisen sävyyn ja oletan, että joku edellisistä asukkaista on tupakoinut sisällä, ainakin mitä lattiaan on jäänyt jälkiä toisessa huoneessa ja sehän se on omiaankellastuttamaan uudetkin pinnat. Olisi niin kiva asua siistissä kodissa, mutta ei ole hirmuisesti vaihtoehtoja, tähän on tyydyttävä ja tulevaisuudessa on sitten jossakin vaiheessa vain muutettava aina vaan pienempään ja pienempään kotiin. Mutta omasta on ilmeisesti enää turha haaveilla, siitä että voisi kodin pinnat saattaa mieleisiksi. Ja se harmittaa väliin niin vietävästi, se että elämäni taso on laskenut ja laskee kuin lehmän häntä. Ja kaikki vain yhden onnettoman eron vuoksi, sen toisen osapuolen porskuttaessa eteenpäin kyynärpäätaktiikalla.

Olen jokseenkin varma myös siitä, että töihin en mene ennenkuin elatusvalvollisuuteni loppuu, jos ja kun palkastani joutuisin maksamaan elatusmaksua lasten isälle, sehän ei kuluisi lasten tarpeisiin vaan pelkästään lasten isän ahneisiin omiin menoihin ja siihen halua osallistua millään tavoin. Asia olisi täysin eri, jos lapset hyötyisivät sen elatusmaksun verran ja saisivat isällään tarpeellisen mutta kun eivät saa nytkään, niin...

Joskus mietin, miten paljon helpompaa lastenkin ja minun elämä olisi, jos isä ei olisi kuvioissa mukana. Nyt voin tämän sanoa vuosien kokemukseen perustuvalla syvällä rinta-äänellä tarkoittaen oikeasti jokaista sanaani. Niin ikävää kuin se onkin, myös lapset ovat asuessaan isän luona isän viikoilla kokeneet samaa, eli he jatkuvasti ihmettelevät isän käytöstä ja toimintaa ja eivät voi ymmärtää, miksi heidän elämänsä on niin hankalaa, kun mikään ei toimi kuten normisti. Kuinkahan moni lapsista pitää isäänsä yhteyttä sen jälkeen, kun heidän ei tavallaan enää tarvitse kuin vapaa-ehtoisesti olla hänen känssaan tekemisissä? Isältään kun ei saa edes sitä isyyttä, jota lapset niin kaipaavat. Isältään he saavat vain jokapäiväisiä mielenpahoituksia, riidan siemeniä ja epäsopua ja pelkoa.

Hitto, aina tämä oma juttukin menee tähän iänikuiseen pohtimiseen. Ex sitä, ex tätä ja lapset kärsii. Ärsyttää itseänikin, kun tuntuu, että se on aina este ja jarru edelleen minun omalle elämälle. Niin se onkin, niinkauan, kun lapset on riippuvaisia vanhemmistaan.

En voi olla miettimättä ja jossittelematta mielessäni asioita, jos ero olisi hoidettu toisin ja esimerkiksi olisin jaksanut ehkä tosin tuloksetta alkaa todistamaan exän katalia toimia minun omaisuuden varastamisesta avioliiton aikana, en tosiaan olisitässä jamassa elämässäni kuin nyt olen, mutta en jaksanut, en tiennyt millä olisin voinut todistaa väitteeni oikeaksi jne. Olen yrittänyt olla katkeroitumatta, lasten vuoksi. Yritän jokainen hetki etsimällä etsiä hyviä puolia jokaisesta asiasta ja se on yllättävän rankkaa, kuten eilen aloittaessani kirjoittamaan tätä tekstiä, yritän löytää tästä paskasta kodista hyviä asioita ja tehdä sen, minkä voin tehdä saadakseni edes vähän siedettävämmäksi tämän kodin, jossa kuitenkin itse vietän niin paljon aikaa. En voi olla miettimättä joskus, että minulla oli oikea koti, siellä kodissa oli kaunista, kaikki asiat toimivat kuten pitääkin jne. Mutta, asiat meni niinkuin meni, ei voi mitään. Se on vain hyväksyttävä kerta toisensa jälkeen uudelleen, jossittelulla ei saa kuin aikaan pahan mielen itselleen ja joskus myös muille.

Yritän, teen kaikkeni lasteni ja itseni eteen. Joskus on sellaisia hetkiä, kaikkien vastoinkäymisten keskellä, kun tekisi mieli luovuttaa, kun mieleen hiipii ajatus, että en jaksa enää enempää. Kuka tukisi minua? Kuka auttaisi minua? Kuka olisi läsnä kanssani? Hiljaa sitten huokaan, tajuan mietteeni mahdottomiksi, toiveeni mahdottomiksi ja en voi muuta kuin kasata itseni jälleen ja alkaa toimia. Tehdä sen mitä täytyy, vaikka sitten hammasta purren, muttei kukaan muukaan huolehdi jne. En vaan voi luovuttaa, kun kyseessä on lasten hyvinvointi, unohdan kerta toisensa omat tarpeeni ja mietteeni omasta hyvinvoinnista, siirrän hamaan tulevaan, sitten kun joskus on aikaa. Joskus ärsyynnyn, erityisesti silloin, kun olen sen harvan kerran edes ajatellut, että nyt saattaisi olla hyvä hetki ja eiköhän jälleen jotakin tapahdu, joka vaatii minulta sitten jälleen huomiota ja toimenpiteitä, jos nyt ei lasten suuntaan niin sitten viimeistään mummo ilmoittaa, että tarvitsee kyytiä kauppaan tai jotain muuta.

Kuinka ollakaan, tänään ajattelin pestä jääkaappia, ja kuinka ollakaan, joudunkin lähtemään kyytiavuksi mummolle kauppaan, kun sisarukseni ei tätäkään hommaa lupauksistaan huolimatta saanut hoidettua. Aiheuttaa melkoisia tunteita, kun mietin, että heillä ei ole rahasta puute, on pakasta vedetyt autot ja pelit vehkeet. Minun reissuni rajoittuu kerta viikkoon mummolle tätä nykyä, koska ei vain ole varaa ajaa semmoista matkaa tuolla autolla ja mummolla ei ole itsellään varaa maksaa bensiinirahoja, ja en niitä edes kehtaisi ottaa, ellei tuo auto veisi niin tuhottomasti polttoainetta ja joudun valitsemaan aina ne matkat autolla, miettimään samalla reitille useamman hoidettavan ajon, kun erikseen ei ole varaa ajella ja lähteä.

Mutta, tänään siis jää jääkaapin pesu, kuten kesällä mattojen pesutkin. Kyllä tuli pestyä mummon mattoja oikein urakalla talveksi, mutta omat matot jäi sitten pesemättä ja ei ole edes varaa viedä niitä pesulaan, sen vuoksi minun ne pitikin itse pestä mutta aina tuli jotakin muuta tärkeämpää, etten mattopyykille päässyt, Sama kuin nyt jääkaapin pesun kanssa. Ajattelen jonkin homman tekeväni ja sitten. Ikäänkuin läheisilläni olisi jokin tutka, joka havaitsee, että ahaa, nyt sillä on jotakin omaa "kivaa" tiedossa, soitampa ja pyydämpä tänne apuun...Ja kun en voi edes sanoa ei.

Lasten isällä on myös samanlainen "tutka" vieläkin minun suhteeni. Jos kukaan muu ei onnistu järjestelemään elämääni omilla tarpeillaan niin sitten viimeistään lasten isä osaa jollain lailla järjestää ikäviä ylläreitä, eli jättää oman vanhemmuutensa minun hoidettavaksi ja asiat nyt on yleensä lasten kohdalla sen luonteisia, ettei niitä voi jättää hoitamattakaan, koska jommankumman vanhemman velvollisuus on huolehtia lapsista kuten asiaan kuuluu ja aina se siis jää minun kontolleni.

Koen usein lievää syyllisyyttä omista tarpeistani, omista ajatuksenpoikasista ja toiveista, josko elämä edes joskus olisi helpompaa tai vähemmän rasittavaa muiden taholta. Mielelläni joskus teksin asioita ihan itsellenikin, itseni vuoksi, olkoonkin se sitten sitä mattopyykkiä tai jääkaapinpesua mutta, käytäntö vuosien varrella on hyvin opettanut sen, etten vvoi edes ajatella tekeväni jotakin asiaa ilmat, että joku muu alkaa "sanelemaan" tekemisiäni omilla tarpeillaan ja sitten kun minä vuorostani tarvitsisin jotain, mitään apua tai muutakaan ei tule, päinvastoin yleensä saan sitten kuulla vain moitteita ja arvosteluja siitä, kuinka minä tarvitsin jotain apua tai muuta.

No, elämä on. Joskus epäonnista ja joskus vähän enemmän epäonnista. En voi kuin ajatella, että kaikella on tarkoituksensa, syynsä ja seurauksensa. Muutoin varmaan tulisinkin hulluksi, kaiken tämän uskomattoman epäonnen keskellä, jopa aku ankka jää täiseksi kun oikein alkaa sattumaan ja tapahtumaan. Ja silloin ei hirmuisesti positiivinen ajattelu auta, tai auttaa, kaikki kääntyy vielä parhain päin on se ajatus silloin.