Olin iloinen tuossa taannoin omasta huomiostani, että kykenen tuntemaan jälleen. Nyt en ole siitä niinkään varma enää. Odotin kovasti iloa, rakkautta ja kaikkia niitä hyviä tunteita, joita muistelin joskus ennen kokeneeni, silloin ennenkuin kovetuin täysin kovaksi.

Tiedän, etten kuole tunteisiini, mutta raskaita ne on kestää. Epämääräinen ahdistuneisuus, suru, viha, epätoivo hyökyvät ylitseni lähes päivittäin, itken jälleen enemmän kuin muistan sitten lapsuuden itkeneeni. Alan väsyä tähän, että ylipäänsä tunnen yhtään mitään. Mietin, miten oli paljon helpompaa olla tunteeton, kova kuin kivi ja vain kohauttaa olkapäitä ja ihmetellä, kun ei mikään tunnu miltään.

Kovetuin avioliiton viimeisillä vuosilla, tunteilla ei ollut liitossa mitään merkitystä, päinvastoin kaikki käännettiin iskuina takaisin, omat tunteeni kääntyivät minua itseäni vastaan exän käsittelyssä, puheissa.

Herään öisin päinajaisiin, epämääräiseen pelkoon ja ahdistukseen. Päivisin huomaan väsymisen lisäksi yhä enemmän mieleni muuttuneen entistäkin matalammaksi, huomaan ajattelevani useammin, ettei kiinnosta, en jaksa. Yritän selviytyä arjesta, yksin.

Itken päiviitäin, koska ahdistaa. Niin moni asia voisi olla paremmin, niin moni asia olisi saanut jäänyt pois ja tapahtumatta. Kasaan itseni rippeitä sitä mukaa, hyväksyn aina vaan uudelleen kaiken, yritän hyväksyä sen, etten voi millekään asialle mitään, kukaan ei voi.

En halua jossitella, tiedän kyllä miten asiat olisi voisi olla paremmin, mutta ne eivät riipu eivätkä roiku minun taskussa ne avaimet, ne ovat exällä ja hän nauttii suunnattomasti minun kärsimyksestä. Ex tietää tasantarkkaan, kuinka onnistuu hankaloittamaan arkeani lasten kanssa, hän käy viivytystaistelua ja asemasotaa kanssani. Vieläkin, useamman vuoden eroamisen jälkeen.

Ex tietää, miten hän hallitsee minua edelleen. Hän ei jousta edes lasten edun vuoksi, vaan pitää tiukasti kiinni saavutetuista eduistaan. Hänen kanssaan ei neuvotella, ei keskustella vaan hän hän määrää kuinka kukin tekee ja toimii.

Lasten etu olisi jos me vanhempina kykenisimme keskustelmaan ja sopimaan lasten asioista, tekemään ratkaisuja yhdessä lasten parhaaksi. Ex kieltäytyy kaikesta yhteydenpidosta, tekee kuten huvittaa eli pitää huolen, että minulla jatkuu erilaiset ongelmat lasten kanssa. Että en pääse edes haaveilemaan oman elämän elämisestä.

Kun kyseessä on lapset, en voi olla välittämättä heidän hyvinvoinnistaan. Olen tehnyt aina kaikkeni lasten edun eteen, oman edun kustannuksella ja välittämättä omista tarpeista, omasta edusta. Sitä ehtii sitten myöhemminkin, sitten joskus kun jokainen heistä on aikuinen. Nyt on vain yritettävä jaksaa tasapainoilla loppuun asti.

Kirjoitukseni ja valitukseni ei auta mitään, ei enää. Tämäkään ei enää riitä purkamaan tätä pahaa oloa, jonka kanssa nyt painin päivittäin. Se, että kesällä onnistuin jokseenkin pääsemään irti exän hallinnasta kostautuu nyt tuplasti, hänellä on todellakin jokin "tutka" minun suuntaan ja tietää, milloin on hyvä hetki hanakaloittaa elämää lastemme kautta.

Jokainen viikko ex onnistuu jollain tavoin luikertelemaan kotiini, ei fyysisesti mutta näkymättömänä lasten puheissa, heidän kauttaan. Ja koskaan sieltä lasten suusta ei tule mitään kovin imartelevaa, yleensä aina, ettei isä halua, isä ei välitä, isää ei kiinnosta lapset ja heidän asiansa.

Viimeksi koulupaperi, johon piti ilmoittaa osallistujamäärä. Lapsi oli antanut paperin isälleen, hetken päästä paperi ja ilmoittautumislomake olikin kadonnut ja lapsi ihmetteli tätä asiaa minulle sitten tavatessamme ja kysyessäni paperin perään, koska olen ollut mukana ko. jutussa aiempinakin vuosina. Jos asiaa ei olisi kerrottu wilmassa, en olisi ollut tietoinen tästäkään koulun jutusta, joka on ollut mieluinen lapsille.

Lasten isä kiristää minua säännöllisesti milloin milläkin asialla. Koulujen alkaessa hän viestillä ilmoitti minulle vastauksen lapsen pyyntöön saada opiskeluvihkoja, että jos en hoida vihkoja lapselle, niin joudun maksamaan toisen lapsen ajokorttikulut kokonaan. No, eipä auttanut kuin käydä hakemassa viimeisillä rahoilla vielä ne vihkotkin, vaikka olin jo jokaiselle lapselle hankkinut kaiken tarpeellisen koulujen aloitukseen sekä ne koulukirjat. Isä maksoi minulle takaisin 1/3 takaisin kahden nuoren koulukirjoista. Kieltäytyi osallistumasta muuten koulunaloituskustannuksiin ja syyllisti yhden nuoren tämän opintojen kalleudesta, niin että nuori oli jo lopettamassa kouluaan kokiessaan olevansa arvoton isänsä puheen jälkeen.

Illalla nuori olisi mennyt isälleen, saisi olla muutaman päivän rauhassa sisaruksiltaan ja opiskella kaikessa rauhassa, isällehän tämä ei sopinut, koska nyt isä ei tarvitse tätä lasta pienempien vahtimiseen ja heidän huoltajakseen isäviikolla. Kuulemma sitten saa mennä, kun pienemmätkin menevät isäviikolle.

Aina kun jotain on meneillään, harmistun itsekin lasten pahoittaessa mieltään isänsä käytöksen vuoksi. Asiathan ei periaatteessa minulle kuulu, mutta minulla tekee pahaa katsoa lasten jatkuvia pettymyksiä isänsä käytöksen vuoksi. Minun tekee pahaa katsoa lasten kärsimystä siitä, että he omissa nahoissaan näkevät, kuulevat ja tuntevat isänsä välinpitämättömyyden heitä kohtaan. Yritän itse lohduttautua sillä, että onneksi heillä on minut. Minä rakastan heitä jokaista ja haluan heille pelkkää hyvää ja itse teen kaikkeni, sen minkä pystyn, että he kokisivat olevansa tärkeitä ja toivottuja ja rakastettuja omina itseinään.

Minua itkettää lasten isän välinpitämättömyys omia lapsiaan kohtaan, se on jotakin sellaista, mitä en vaan voi käsittää. Minua itkettää se, etten voi muuttaa asioita niin, että lapset eivät joutuisi kärsimään isänsä tempuista heitä kohtaan. Alan väsyä itseeni ja siihen jatkuvaan epätoivoon, mikä vierailee sisimmässäni lähes päivittäin. Olen väsynyt omaan yksinäisyyteen ja siihen, että ilonaiheet ovat harvassa ja nekin lasten isä tuntuu jollain käsittämättömällä tavalla aistivan ja onnistuu sitten heittämään oman tikarinsa kotiini, häiriten lasten kautta.

Vielä en ole keksinyt tapaa, millä tällaisen häiriköinnin voisin estää. Paitsi se tietysti, että kiellän lapsia tuomasta isää puheissaan meille, kiellän heitä kertomasta yhtään mitään isästään ja elämästä isän luona isäviikoilla. Olen myös miettinyt, jos kerta isä saa kieltäytyä kaikesta niin miksi en minäkin voisi tehdä samoin? Koska en saata, en voi jättää lapsia oman onnensa nojaan, ei se ole lasten syy tai vika, jos hommat ei toimi kuten niiden pitäisi.

Mikä lapsia sitten saa menemään isälleen? Yksi lapsista pelaa isällään kaiken aikansa, isää ei kiinnosta vaikka lapsi kukkuisi yökaudet pelikoneen äärellä. Yksi lapsista on syntymästään asti ollut isän pikkuinen lemmikki, vaikka nyt tuokin on muuttunut, enää tuo lapsi ei kiinnosta isää pätkän vertaa ja lapsi on ollut pitkään kovin ihmeissään asiasta, hän ei vaan enää miellytä isäänsä, koska on kehittynyt omaksi itsekseen ominen ajatuksineen ja ennenkaikkea omine tarpeineen. Lapsia sitoo isänsä luokse myös lähellä asuvat kaverit, lähellä oleva koulu. Niitä positiivisia asioita jankkaan lapsille, kun he eivät halua lähteä vaihtopäivänä isänsä luokse.

Minun luota on hieman vaivalloisempaa kulkea kouluun pidempi matka rikkinäisellä pyörällä, ilman asianmukaisia ulkovaatteita kastuen ja sitten sama homma koulun jälkeen, mikäli mielii leikkiä kavereiden kanssa. Kuskaan ja kuljetan mikäli rahaa riittää bensiiniin ja on muutakin menoa samalle suunnalle. Lasten isä tietää koulumatkan pituuden ja silti hän ei välitä lapsistaan. Hänen kuuluisi huolehtia lasten asianmukaisen vaatetuksen ja kulkupelien toimivuudesta jo pelkästään sillä, että hänen tililleen kilahtaa ne alatusmaksut ja lapsilisät ja ihan kuten minä olen huolehtinut niiden lasten tarpeista, joista minä saan samat tuet sillä erotuksella, että joudun kaikille lapsille jakamaan sen summan, joudun kaikille lapsille hankkimaan myös isän kotiin perustarpeista lähtien kaiken.

Olen joutunut pienentämään radikaalisti omia kuluja saadakseni laskut maksettua ja saadakseni hankittua lapsille sen, mitä he tarvitsevat. Tämä on tarkoittanut mm. muuttoa pienenpään kotiin, ahtaampaan asumiseen. Auton saan piakkoin vaihdettua pieneen ja vähempikulutuksiseen ja kustannuksiltaan muuten edullisempaan. Olen vähän kerrassaan pienentänyt ruokamenoja, jotta lapsille jää enemmän heidän tarpeisiinsa rahaa, jotta harrastuksiin on mahdollisuus ja jotta saavat edes yhdet kenkäparit kehdesti vuodessa.

Avioliitonkaan aikana en saanut itselleni hankkia mitään, ex kielsi minun perustarpeeni myös. Siinä ei siis ole mitään uutta, että myös lapsiltaan kieltää totuttuun tapaan. Siinäkään ei ole mitään uutta, että pimittää itselleen toiselle kuuluvaa omaisuutta, kuten teki minun perintöjen kanssa, minun palkkani kanssa ja kieltäytyi antamasta minulle rahaa esim. lasten tarpeisiin jo silloin. Eläkeläinen äitini sitten hankki kirpputorilta lapsillemme vaatetta ja minä säästin ruokarahoista aina pienen summan, jotta lapset saivat mitä tarvitsivat. Exä käytti rahaa itseensä ja eri asioiden omistuksiin jo tuolloin kaiken rahan ja niin tekee sitä samaa nytkin.

Mutta, sopu antaa sijaa ja lapset joutuvat luonani väkisin opettelemaan ottamaan huomioon toiset ihmiset, sietämään läheisyyttä ja sitä, että riidellä saa, voi olla eri mieltä asioista, mutta kaikki on sovittava, meillä ei ole tilaa riitelyyn, ei mielensäpahoittamiseen tai mykkäkouluun, samaan huoneeseen on todellakin mahduttava viimeistään illalla nukkumaan mennessä. Lapset oppivat luonani rahan käytön alkeet, oppivat jo pienestä miettimään mikä on kulloinkin se suurin tarve, koska kahta asiaa ei voi kerralla hankkia, ei edes kahdelle lapselle kerralla. He oppivat vuorottelemaan, jakamaan ja arvioimaan omia tarpeitaan, mikään ei ole itsestäänselvää heille. Ei edes kuukautissuojat isänsä luona. Ja niihinkin kuluu kuukausittain yllättävän paljon rahaa, kun useammalle ostaa niin melkein satanen uppoaa jo pelkästään tuollaiseen hygieniaan kuukaudessa. Minun taloudessa se on paljon, kun laskujen jälkeen jää joitakin kymppejä pesuaineisiin, ja muuhun hygieniaan.

Mutta, muutosta ei ole luvassa. Lasten pahan olon pitää kuulua jollekin muulle kuin minulle, koska itse en voi tehdä mitään asioiden muuttamiseksi. Isä kääntää kaiken minua itseäni vastaan, jopa ne harvat yhteydenottoni, jotka suoraan koskevat vain lasta itseään, isä kääntää ne niin, että minä häiritsen ja kiusaan ja saan vastausviestin takaisin, jossa lukee, että haista vittu ja huolehdi omista asioista, äläkä kiusaa lapsia. Että olen hullu akka.

Näytän lapsia koskevan asioinnin isän kanssa tietyissä tapauksissa lapsille itselleen, jotta he näkevät mikä on totuus, ettei asiat ole niinkuin isä heille kertoo olevan. Isä valehtelee lapsilleen minusta sujuvasti ja kertoo lapsille, että minä olen se hankala äiti, joka ei välitä lapsistaan. Sehän on valhe, jonka lapset tietävät ja monesti lapset ovat saaneet nähdä asioista totuuden viestien avulla, koska isä kirjoittaa minulle eri lailla, ja kertoo omaa tarinaansa lapsille, jossa isä saa minut näyttämään kiusaavalta osapuolelta. Samaa isä tekee myös tutuilleen ja suvulleen ja muille. Mutta luotan vahvasti siihen, että totuus todellakin tulee ilmi joskus, ilman että minun tarvitsee millään lailla avittaa sen esiintuloa. Valheista jää aina kiinni joskus, jossain vaiheessa tulee väistämättä jokin ristiriita, jossa ei valheet auta.

Yrityksen puutteesta minua ei voi moittia, olen mielestäni yrittänyt parhaani keskittyäkseni omaan elämään. Mutta niille tunteille minäkään en voi mitään, en voi sille mitään että jokainen kerta saavuttaessani rauhan ja tasapainon omien tunteideni kanssa, niin lasten isä onnistuu palauttamaan minut takaisin maanalle, syvälle epätoivoon omilla teoillaan tai tekemättä jättämisellä lasten suhteen. Tai sitten hän ilokseen uhkaillee ja kiristää milloin mistäkin lapsiin liittyvästä tai kieltäytyy lasten asioiden hoitamisesta ja ei kerro kuitenkaan minulle, mitä on jättänyt hoitamatta ja syyllistää minut sitten omista virheistään.