Ensin on aivan jäätävä viha, sitten tulee väsymys ja täysi voimattomuus. Mikään ei huvita, mitään ei jaksa tehdä. Kahtena aamuna olen kömpinyt takaisin pedatun pedin päälle ja vain nukahtanut herätäkseni jälleen aina samankaltaisiin kotitöihin, ne jaksavat odottaa vaikka maailman tappiin asti. Kyllästyttää niin tämä aina jokaisena päivänä samanlaisena toistuva päivä, jokaisena päivänä samaa, ilman että edes tulevaisuudessa olisi mitään kivaa odotettavaa. Ei ole mitään, mikä liittyisi omaan elämääni. Toki sitten lasten kautta ja heidän elämässään onkin paljon asioita, joita voi odottaa heidän kanssaan, muttei se ole kuitenkaan sama asia.

Minulla ei ole mitään, mitä voisin odottaa, ei kerrassaan mitään. Sekin ns. kaveri taisi unohtaa lupauksensa tulla kahveelle, on jo kulunut monta viikkoa, niin ainakin jo toista kuukautta. Minä en voi koskaan odottaa lomaa, en matkoja, en shoppailureissuja, en ystävien tapaamista. En voi odottaa tapahtumiin tai teatteriin tai mihinkään menoa.

Elämäni on todella tylsää. Tai no joo, yksi asia varma, joka minuakin odottaa, kuolema. Se kohtaa jokaisen jossakin elämän vaiheessa. Kaikki muu onkin sitten enemmän tai vähemmän saatavilla. Voin odottaa lemmikin kuolemaa, sekin alkaa olla kohta käsillä, muutama vuosi ja on kuolleena kuopattu maahan. Voin odottaa sukulaisten kuolemia, . Vain kuolema on varma asia, yksikään ihminen ei ole jäänyt eloon.

Se, että olen yrittänyt todella paljon tehdä elämäni eteen töitä, ei ole kantanut pitkälle. Yksin olen edelleen, jopa niin, että tällä hetkellä koen myös miesystäväni hyljänneen minut henkisesti. Fyysisesti hän ei ole läsnä kuin myöhään illalla, eli vain nukumme muutaman tunnin yhdessä. Siinä on oivallinen "parisuhde". En ole jaksanut enää pitkään itse edes yrittää hänen suhteensa, koska selitykset on aina valmiina ja viimeksi hän jo suuttui minulle, joten päätin antaa olla.

Olen alkanut epäillä, että miesystävä käy kiksauttelemassa joko miehiä, tai sitten hänellä on jokin vanha ystävyys, jota lämmittelee aina sillointällöin tai joku muu. Se, etten kykene arvostamaan enää miesystävääni, johtuu ihan hänen omasta välinpitämättömyydestä minua kohtaan.

Oma fyysinen väsymys masentaa ja ei nyt jälleen auta, vaikka kuinka yrittäisin väkisin ajatella kaikkea hyvää, en jaksa aina sitäkään. Totuus ei muutu, olen niin helvetin yksin, yksinäinen ja erityisesti tänään se sattuu. Ei ole ketään, kelle soittaisin, ketä tapaisin.

Väsymykseni saa aikaan, ettei minua huvita tehdä edes pakollisia kotitöitä, no ei ole kyllä tarviskaan, kun yksin ollessa ei kotiin tule mitään tehtävää. Asiat pysyvät paikoillaan, ei tule astioita ja pyykkikin menee suoraan koneeseen. Sitten olisi näitä pitäisi-tehdä-juttuja, muttei vaan huvita, ei jaksa innostua kun niistäkään ei tavallaan saa mitään itselleen. Aina ei riitä tehdystä työstä pelkkä hyvä mieli, varsinkin kun jokainen muu asia sitten sotii tuota hyvää mieltä vastaan.

Surullisena ja voimattomana elämä ei ole mukavaa. Joskus pahimmillaan mietin itseni satuttamista, päästäkseni tästä olosta eroon, ikäänkuin voidakseni ulkoistaa tämän sisäisen kauheuden. Yölliset painajaiset ja päivien yksitoikkoisuus tuntuu aivan kauhealta. Tiedän yrittäneeni paljon, mutta se ei riitä. Yksin on hyvin hankalaa edes alkaa mitään uutta tekemään saatika sitten menemään minnekään.

Keväällä yritin käydä eräässä vertaistukiryhmässä, mutta kevät oli liian rankkaa aikaa selviytyä lasten isän metkuista ja kaikki voimavarat hukkuivat arjen selviytymiseen. Nyt syksyllä en sitten enää päässyt siihen ryhmään ja toisaalta, siellä heidän kokemuksensa olivat kuin karkin syöntiä, mietin usein, että jos olisin noinkin vähällä päässyt, olisin varmaan onnellisesti vieläkin avioliitossa, omassa kuplassa ja kaikki olisi hyvin.

Mutta, mikään ei ole minussa hyvin juuri nyt. Sisäisesti olen hyvin ahdistunut, jälleen kerran tämänkin laukaisi tilanne, jossa olisi ollut normaalia, että lapsen vanhemmat toimivat yhteistyössä, sopivat yhdessä asioista eikä niin, että ex kiristää minua ja ilmoittaa, ettei tule jos minä saavun paikalle. Lapsi kuitenkin itse olisi halunnut molemmat vanhempansa paikanpäälle, mutta itse jouduin vetäytymään tilaisuudesta, jotta myös isälle tulee mahdollisuus osallistua lapselle tärkeään juttuun. Ja tämä isä osallistuu vain, jotta saa pidettyä oman kulissinsa pystyssä, ei häntä ole tämänkään lapsen tämän jutun asiat suuremmin kiinnostaneet koko aikana, mutta nyt sitten jälleen on aika esittäytyä hyvänä isänä ja samaan aikaan ilmoittaa minulle ehtoja, ettei hän sitten osallistu jos minä olen paikalla. Sairasta ja ilkeää ja lapsellista.

Oli todella noloa ilmoittaa sitten järjestäjälle, etten pääse tulemaan paikanpäälle, vaikka oletus hänelläkin oli, että minä tulen kun olen ollut jokaisessa muussakin jutussa mukana, isä ei. Erosta on kulunut vuosia aikaa, mutta isän pää on niin sairas ja pahemmaksi tuo tulee koko ajan. Kyllä nyt molempien vanhempien pitää normaalisti tehdä yhteistyötä ja kyetä osallistumaan lapsen tärkeisiin asioihin, mutta ei meidän kohdalla. Harmittaa niin vietävävästi jo ylipäänsä selittää lapselle, että jos isä haluaa osallistua, niin minä en saa sitten tulla mukaan ja jos minä osallistun, niin isä ei sitten halua tulla. Harmittaa sanoa lapselle, että on se hyvä kun isäkin edes joskus osallistuu lapsen kanssa johonkin ja valitettavasti en voi tulla mukaan.

Tällaiset tilanteet on kuitenkin meidän normaali. Oli jo avioliiton aikana ja syynkin tiedän. Lukuisat naiset, joiden kanssa ex petti minua. Ja nyt tuolla samassa paikassa vilisee exän entisen hoidon tuttuja, jotka eivät voi uskoa silmiään, siitä että olen kyseisen lapsen äiti ja tuo mies isä ja että olimme todellakin avioliitossa silloin kuin exä on valheitaan suoltanut ja rajoittanut minun liikkumista kodistani.

Olen päättänyt olla olematta enää hiljaa, en enää suostu salailemaan asioita. En halua enää pitää omalta osaltani teatteria pystyssä, valheellista totuutta, jonka exä on sanoittanut ja käsikirjoittanut. On totta, että asioilla on aina kaksi puolta ja minun totuuteni ei ole vielä tullut esiin, en ole tarinaani kertonut, vielä. Sekin päivä tulee kun avaan päivänvaloon oman synkän historiani avioliitosta ja vanhempien yhteistyökyvyttömyydestä eron jälkeen, siitä kuinka ex tahallisesti on yrittänyt kaikki nämä vuodet sabotoida suhdettani lapsiini, vieraannuttaa minua ja kuinka hän jaellut valheitaan ympäri kyliä, antanut ihmisten ymmärtää, kuinka sairas akka olen ja kuinka minusta pitää pysyä erossa ja kuinka hän säälii lapsiaan, kun heillä on sellainen ja tällainen äiti. Niiden likaisten puheiden aika alkaa olla ohi, totuus käy ilmi aina, ennemmin tai myöhemmin ja sitten exäparka saa itse hävetä, mikäli edes sellaiseen kykenee, kun on niin tunnekylmä oman edun tavoittelija, jolle ei edes omat lapset merkitse mitään.

Tänään olen kuitenkin jälleen surullinen, mietin hyvin harvoin enää sitä tai niitä asioita, joita itse toivoisin omaan elämääni. Olen sen huomannut niin satoja kertoja, että aina asiat kaatuvat johonkin yksittäiseen seikkaan. Yksi suuren suuri seikka on oma yksinäisyyteni, en saata edes kuvitella meneväni kirjastoa pidemmälle yksinäni. Edes kauppareissusta en voi tätä nykyä haaveilla, koska rahaa ei jää laskujen jälkeen enää ruokaan, eikä polttoaineeseen.

Olen yrittänyt pitää lippua korkealla, pitää itseni kasassa ja olla murehtimatta. Joskus kuitenkin pääni toivoo jotakin pientä iloa elämään, muutakin kuin sitä samaa päivästä toiseen toistuvaa arkea. Se on hyvää joo, mutta joskus pieni vaihtelu olisi paikallaan. Mutta ei niin ei.

Minun vaihteluni on tätä, muserrun edelleen exän polkiessa minua maanrakoon. Minua hävettää toimimaton yhteistyö kahden aikuisen välillä, ja kun kyse ei ole edes minusta vaan aina lasten asioista. Kun en voi muuta kuin sietää ja kestää. Se on minun vaihteluni tässä elämässä, yrittää unohtaa hetkellisesti ja olla jollain tasolla onnellinen tai sitten sukeltaa hyvin tummiin vesiin surren kaikkia niitä asioita, jotka eivät todellakaan ole hyvin.

On tämä rankkaa, ja nyt voin jälleen todeta, että on oikeastaan hyvä, etten ole juuri nyt työelämässä. En kykenisi lähtemään töihin tässä mielentilassa ja vaikka kykenisin, niin ei siitä työnteosta tulisi mitään. Ihan kuten avioliitonkin aikana, selittelin työkavereille pienestä riidasta kotona miehen kanssa, vaikka toinen oli juurikin uhannut tehdä lapsille jotain sillä aikaa kun olin töissä, tai exä oli huitonut minua ja kieltänyt lähtemästä töihin tai sitten muuten vain arvostellut minut työntekijänä ja ihmisenä alimpaan maanrakoon jne. Tunnistan tämän nyt sellaiseksi samanlaiseksi olotilaksi, kuin mikä oli silloin ollessani työvuorossa ns. riidan päätteeksi, pelko persiissä oliko lapset vielä hengissä ja millainen olisi vastaanotto kun menisin kotiin. Yhden tuollaisen lapsiin kohdentuneen uhkauksen jälkeen en saattanut enää lapsia jättää isänsä kanssa keskenään, vaan jouduin hakemaan äitini sinne lisäksi tai sitten valehtelemaan anopille, että pojallaan oli muuta tekemistä, eikä ehtinyt hoitaa lapsia ja sitten viimein oli pakko hakea lapsille vuorohoitopaikka minun työvuorojen mukaan, riippumatta siitä oliko isä kotona vai ei. Miksi salailin? Mitä minä pelkäsin ja miksi häpesin perheemme tilannetta jo tuolloin, ja tein itsekin kaikkeni, ettei kukaan saanut tietää totuutta.

Miksi en uskaltanut kenellekään kertoa totuutta, vaikka jo työkaverit ympärilläni tiesivät kertomani perusteella, ettei meillä ollut ihan tavallinen ja normaali elämä. Kyllä he monesti sanoivat minulle, mutta en sitten kuitenkaan ymmärtänyt, kuvittelin itse virheellisesti, että kaikki vielä muuttuu, ja että kun tarpeeksi rakastan elämä on siedettävää. Siedin ja siedän edelleen. En ymmärrä miksi.

Mutta enää en halua sietää, en halua salailla. Vaikka onkin todella häpeällistä ja todella noloa myöntää monia omituisia asioita, niitä meille normaaleja. Tänään tiedän, ettei mikään ole kuitenkaan normaalia ja minua nolottaa myöntää muillekin kuin itselleni totuus.