Tänään on ollut pitkästä aikaa todella kurja fiilis, surullinen. Sanoin asiasta yhdelle mukulalle ja pyysin häntä olemaan olematta huolissaan ja kerroin, ettei suruni ole hänen syytään, ettei mahdolliset "kiukun,- ja vihan" purkaukset ole hänen vikaansa, vaikka hän ne saattaisi laukaista vahingossa, omilla sanoillaan tai pyynnöillään. Pyysin anteeksi, ja kerroin hänelle, että juuri nyt oma sietokyvyn mittarini on jälleen täynnä hänen isänsä juttuja, sitä kuinka olen jälleen kerran niellyt ja sietänyt sellaisia asioita, joilla on ikävät vaukutuksensa myös minun elämään parin esimerkin kera.

Sanoin, että olen väsynyt tähän tilanteeseen, siihen ettei ole mitään tehtävissä ja ymmärsin myös samalla hyvin hämärästi yhden seikan omassa ruumiissani. En tiedä, voisiko olla mahdollista, että kaikki fyysiset oireeni ovatkin vain suoraa seurausta kaikesta siitä henkisestä kivusta ja se on sitten näyttäytynyt ulospäin mm. nivelissä kipuina, päänsärkyinä ja kaikkina muina ikävinä oireina, kun en ole itse tunnistanut tai olen joutunut olemaan välittämättä omasta hyvinvoinnista?

En tiedä, itkin ajaessani vanhempainillasta kotiin yhtenä iltana. Sain sanotuksi opettajalle sen, mitä pitikin eli toimimattoman yhteistyön vanhempien välillä, sain pyydetyksi lasten mukaan kahdet kappaleet paperisia tiedotteita, koska ongelma on jo vuosia ollut sekin, että tiedotteet menevät isälle isäviikolla ja toiminta tai muu tapahtuma onkin äitiviikolla ja sitten en ole ollut tietoinen asiasta ollenkaan. Tässäkin kohtaan koen suurta epäreiluutta, koska jos minun viikoilla lapsen mukana tulee tiedote, siirrän saman tiedon ensin kuvaviestinä isälle ja pyydän lasta käymään isänsä luona, mikäli ko. asia on isäviikolla tapahtuva eli vaatii vaikka ilmoittautumisen. Ja sitten kun lapsi lähtee isäviikolle, huolehdin, että lapsi muistaa vielä antaa isälleen käteen lapun, jossa on tiedot ko. tapahtumasta. Sama ei toimi toistepäin ja olen siitäkin asiasta niin surullinen.

Kun mikään homma ei toimi edes lähelle normaalilla tavalla. Vuosien mittaan näitä ik''viä esimerkkejä on tullut ihan liiaksi. Isompien lasten kohdalla moni asia jäi pois heidän koulunkäynnistään tämän vuoksi. Pienemmät ovat sen verran oppineet itse huolehtimaan, että jo tiedottavat minullekin sen, mitä he muistavat, isommat lapset kai luottivat aikanaan siihen, että tieto kulkee, vaikkei kulkenutkaan minun suuntaani. Ja tietenkin lapset syyttivät minua asioista, joita en hoitanut, koska en tiennyt.

Kävin tänään jälleen keskustelemassa, oma oloni ihan vähän parempi tuon tapaamisen jälkeen. Koin jotenkin tällä kertaa puhumisen helpottavan toisella tavoin oloani eikä jäänyt semmoista kummallista ristiriitaista oloa. Ehkä päätökseni asioiden salailun lopettamisesta avitti tätäkin kohtaamista, en tiedä?

Kuitenkin koen edelleen seurauksia monista elämäni menneistä asioista, yritän olla oppivainen ja niin, etten itse enää toistaisi samoja kaavoja suhteissani lapsiin tai miesystävään. Minua harmittaa suuresti nämä kaikenmaailman seuraukset, joita koen jokaikinen päivä. Ja joille en itse hirmuisesti mitään mahda. ex on ex, hänen käytöksensä on mitä on ja minä reagoin miten reagoin. AIna on vain uudelleen ja uudelleen hyväksyttävä tosiasiat, nekin joihin en voi mitenkään vaikuttaa, vaikka juuri nyt tuntuukin, että jokainen kerta se on aina vaan vaikeampaa ja kestää pidempään.

En pääse eroon seurauksista, minun on vain siedettävä ne, nieltävä ne ikävänä osana elämääni. JA toivoisin joskus, että joku jaksaisi edes hetken kantaa tätä minun taakkaani, että edes joskus saisin kokea keveyden ja nousta lentoon. Mutta, kiviä on reppu täynnä ja on vain jaksettava, vaikkei jaksaisikaan. Se on totta, ettei elämässä ole kiire minneen, voin vaikka jäädä repun painon alle makaamaan odottaen, että lisää kiviä kannetaan selkääni ja hautaudun kaiken sen painon alle. Ei ole kiire minnekään.

Kun voisikin sanoa, etten jaksa juuri nyt. Kun voisinkin pyytää pois kaiken painon selästäni. Mutta ei se ole mahdollista, miksi edes niitä kiviä pitää kanniskella? Mikä ihmeen tarkoitus niilläkin on? Mitä se opettaa, kun musertuu kaiken painon alle? Luovuttamaan? Antamaan periksi? Ja vaikka voisikin luopua kaikesta taakasta, niin kohta olisi jälleen uusia kiviä kannettavana, mitä hyötyä siitä oikein on? Sanotaan, ettei ihmiselle anneta enempää kuin jaksaa kantaa, mutta kuka määrää tämän painon? Kuka on laskenut, mitä kukakin ihminen sitten jaksaa kantaa? Vai heitelläänkö kiviä ja odotetaan, että koska lyyhistyy painon alle?

Ihan sama, enää en jaksa omaa taakkaani kantaa. Kuvittelen jättäväni repun siihen polun varteen ja kieltäydyn kulkemasta enää sen kanssa senttiäkään. Se saa jäädä siihen, mihin sen jätän. ja uutta reppua en enää harteilleni huoli.

Vai kuvittelenko, että olen jo lyyhistynyt painon alle ja jään sätkimään paikoilleni? Minun vuorellani ei ole ketään muita, en voi odottaa apua tai sitä, että joku tulisi auttamaan. Kuljen polkuani yksin, en ole nähnyt siellä ketään vielä tähän mennessä. Kuvittelen, että olen puolessa välissä rinnettä, kivikkoisella polulla, täysin yksin. Tiedän, että on aivan turha edes huutaa apua, vuori on tyhjä. Siellä eiole mitään, ei ketään. Huomaan olevani nälissäni, janoissani, eväätkin on loppuneet. Energia ei riitä enää liikkumiseen muutenkaan. On kai vaan parempi luopua, luovuttaa. Ei vaan jaksa enää.