Jäin miettimään tuota syyllisyyden hallitsevaa taakkaa itsessäni. Mietin suhdetta äitiini, joka ihan lyttäsi minun onnistumiset, minun ilon ja kaiken hyvän omassa elämässäni. Muistelen moitteita, ilmeitä, eleitä ja arvostelun sekä epäilyn aina ja jokaisessa asiassa. Muistan nyt, kuinka äitini on aina ollut kateellinen, ei pelkästään minulle vaan kaikille muillekin ihmisille, jopa omille lapsenlapsilleen. Hänellä on siis suuremmoinen kyky lytätä kaikkein suurinkin onni maanrakoon.

Ymmärrän, mistä omat kateuteni siemenet ovat lähtöisin, äidinmaidosta. Ymmärrän omien lasteni kateuden, äidinmaidosta sekin on imetty, ei ehkä niin voimakkaana, eikä elämää hallitsevana, mutta kuitenkin, tietynlaisena ikävänä piirteenä arjessa.

Äitini ei ole sallinut minulle mitään sellaista, mikä on hänen elämästään puuttunut. Hän ei ole osannut olla äidillisen ylpeä omien lastensa saavutuksista elämässä, vaan on ollut kiukkuisen kateellinen jopa omille lapsilleen ja nyt edelleen lapsenlapsilleen. Onneksi ikä on hieman pehmentänyt äitini päätä, tai alkoholin suurkulutus ja puheet eivät ole enää niin kärkkäitä, kuin ne olivat joskus ennen.

Olen tämänkin unohtanut arjessa, ja ikäänkuin äitini on myös päässyt jälleen päänsisälle moitteiteen ja syyllisyyksineen. Huomasin sen äsken miettiessäni omaa arkeani ja sitä, miksi en kykene vieläkään suomaan itselleni edes sitä vähää, mihin nyt olisi mahdollisuus vaan itse torppaan itse itseltäni jälleen asioita syyllisyyden kalvaessa mieltäni.

Ihan turhaan koen väärää syyllisyyttä asioista, jotka eivät siis minulle edes kuulu. Kuten äitini käytös. Olen jo vuosia opetellut uudelleen suhtautumaan äitini käytökseen ja yrittänyt ymmärtää häntä, koska ikää on jo kuitenkin ja heitteillekään ei voi toista jättää, oli hän sitten millainen tahansa. Lapsilleni olen kertonut, ettei mummonsa ihan aina tarkoita puheillaan pahaa, vaan hänellä ei ole muuta keinoa tai tapaa ja se onkin auttanut lapsia sietämään mummoaan, joka oli heille pienenä kuitenkin tärkeä ja rakas mummo.

Syyllisyys, jota itse koen juontaa siis juurensa kokemuksiini ja siihen, ettei minulla saanut mennä paremmin kuin äidilläni millään elämän osa-alueella. En myöskään saanut kokea iloa, en onnellisuutta rakkaudesta puhumattakaan. Jos kykenisin myöntämään, niin myöntäisin sen, että äitini nautti suuresti niistä hetkistä, kun jollakulla oli asiat päin seiniä, joku lapsista satutti itsensä pienenä jne. Ja se hallinta, mikä on nyt murrettu onneksi mutta aina hän edelleen jaksaa yrittää, josko saisi jollakin tavoin minut valtansa alle. Mutta, ei enää toimi syyllistäminen, ei toimi säälinhakeminen, ei toimi enää lahjominen, ei kiristäminen eikä kamalien tulevaisuudenkuvien maalaaminen. Jokunen aika tapaperin hän kokeili uutta kikkaa, hän tuumasi ykskantaan, ettei sitä koskaan voi tietää, kuinka kauan hän elää, ja yritti näin saada minussa jotakin vanhaa reaktiota aikaan. Mutta, ei ymmärsin nuokin sanomiset vain keinona yrittää hallita minua ja elämääni edes jollakin tasolla. Tuumasin tuohon, että kannattaa sitten alkaa säästämään hautajaisia varten, jos siltä tuntuu, ettei elä enää kauan, ettei tarvitse sitten minun alkaa tappelemaan sisarusten kanssa hautajaiskustannuksista, ja sitten äitini ei sanonut mitään. Jokainen tosiaan kuolee ennemmin tai myöhemmin ja se on vain luonnollinen osa elämää, ei minua haittaa, vaikka äitini kuolisi, ei. Hän on minulle enää ihminen, joka saattoi minut maailmaan, muttei osannut kuitenkaan rakastaa. Yritti niillä taidoilla, joita oli ja teki varmasti hänkin parhaansa, kuten me kaikki ja se riittää. Olen kyennyt antamaan anteeksi hänelle hänen "virheensä" ja olen irroittautunut hänestä myös tunteiden tasolla. Äitini on enää minulle oikeastaan velvollisuus, koska ymmärrän, ettei hän ole ikinä kyennyt rakastamaan minua tai sisaruksiani. Olimme äidille vain taakka, ja nyt hän sitä samaa oikeastaan meille. Niin kurjaa kuin se onkin. Mutta, en voi hylätäkään häntä ja jättää ns. heitteille, koska avuton on ollut koko ikänsä, ja nyt jälleen tuo avuttomuus iän mukana on tullut uudelleen esiin. Velvollisuus on huolehtia hänestä, halusin sitä tai en ja otan itse ilon irti niistä hetkistä kun siellä käymme. Kun äitini tarvitsee apua puhtaudestaan huolehtimiseen, me myös käymme samalla saunomassa, ja vietämme mukavan päivän mummolassa grillaten ja puuhaillen jotakin pientä pihamaalla. Olemme tehneet meidän perheen olon mukavaksi mummolassa itse, koska mummo ei ole sitä koskaan osannut tehdä, päinvastoin on osannut aina olla kiittämätön ja osannut aina vaatia vain lisää palveluksia hänelle, kun jokin asia hoidettu hänen mielikseen. On osannut vain arvostella tekemisiämme hänelle ja hänen hyväkseen, kuinka hän itse olisi tehnyt paremmin ja kuinka hän aikanaan teki kaiken ja paskan marjat. Minä tein, minä huolehdin hänestä ja pienemmistä sisaruksista hänen puolestaan. Känninen ihminen kun ei siihen kyennyt, kun jo aamusta piti saada ne kuusi kaljaansa, ja loppuilta menikin nurinniskoin sohvan ja lattian rajamaastossa.

Mutta, olen opetellut olemaan hiljaa, jos toinen haluaa olla sitä mieltä, että hän on ollut kaikkein paras ja hyvin ja tehnyt kaiken niin olkoon omissa mielikuvissaan. En halua kuitenkaan aiheuttaa pahaa mieltä ja osaltani olla lisäämässä hänen alkoholinkulutustaan tuon enempää, eläkeläisen rahat on jo nyt niin tiukilla muutenkin. Ymmärrän, että oma mielikuva itsestä on kiillottunut ja lähinnä on ajatellut tai toivonut olevansa sellainen ja tällainen äiti, ihminen. En raaski enää korjailla ja muistuttaa, miten asiat olivat todellisuudessa, koska kokemuksesta tiedän, että pahoittaa mielensä ja sitten alkaa juomaan entistä enemmän. Nyt on ollut pitkään ns. kuiva kausi, useamman vuoden on päivittäin ollut melkein kuivin suin ja hyvin usein jopa selvinpäin.

Olen opetellut siihen, että hyötynäkökulmaa voin myös minä toteuttaa itseeni ja perheeseeni päin. Jos mummo ei itse kykene ja minulla on velvollisuus tehdä jokin asia hänen puolestaan, niin miksi en itsekin voisi nauttia siitä, mitä mummo saa? Liekö tuo ajatus sitten sitä tervettä itsekkyyttä, jonka oppiminen on vielä kesken, se että itselleen voi suoda muista riippumatta iloa ja kaikkea sitä hyvää, minkä muutkin itse itselleen suovat kokematta siitä huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä.