Tänään syömme ei oota. Sanoin muksuille, että syövätten kouluissaan hyvin, koska tänään ei ole kotona ruokaa. Eilen yhden lapsen hankintoihin meni 60 euroa. Pipo, sormikkaat, kahdet housut ja paita. Ulkoiluhousuja olisi ollut 7 euron tarjouksessa, mutta ihme kyllä, kokoja ei ollut jälleen tämän lapsen kohdalle ja muu valikoima oli myös onneton, en tiedä mitä ihmeen mitoitusta lasten vaatteissa käyttävät, tai sitten kyseinen lapsi on vain liian lihava normihousuihin, jotka eivät mene päälle ilman työtä ja tuskaa. No, isän luona epäterveelliset ruuat tämänkin ilmiön syynä, samoin se että isä annaostelee nämäkin ruuat lapsille valmiiksi lautasille välittämättä siitä, haluaako lapsi liian ison annoksen ja sitten se on lapsen pakko syödä. Sama toistuu sitten vähintään kerran viikossa ex-anopin luona, jossa lapset pakotetaan myös syömään liian paljon ja liian epäterveellistä ruokaa. Tämä lasten mummo käskee syömään, pakottaa syömään ja jos mikään konsti ei tehoa, hän alkaa itkemään lastenlastensa nähden. Iha sairaan sairasta ja ymmärrän hyvin, mistä lasten isän kusipäisyys osaltaan juontaa.

Tämä ihana mummo, ex-anoppi on myös yhtä kiero eläin, kuin poikansa. Tämä tuli toistamiseen ilmi keväällä, jolloin hän alkoi lahjomalla lahjoa lapsia kääntymään isänsä puoleen ja näin yritti saada lapsia tekemään päätöksiä vasten heidän etuaan. Kun kuulin tuosta lahjontayrityksestä, en ole halunnut enää edes moikata tuolle ihmiselle, ei mene minun oikeudentajuun tuollainen käytös aikuiselta, vanhalta ihmiseltä. Mustamaalata minua lapsille, onneksi laapset itse tietävät tässäkin asiassa totuuden ja lahjontayritys aiheutti vain ylimääräistä ihmettelyä lasten taholta mommonsa käytöksen suhteen.

Yksi lapsista tulee aina kipeänä takaisin tuon mummon luota, en tiedä mitä ihmettä hän syöttää lapsille, mutta järestään aina on lapsella maha kipeänä ja pahoinvointi jatkuu useamman päivän. Osa muista lapsista ei edes halua tavata tuota mommoa, koska hän aina arvostelee, vaatii, haukkuu ja aliarvioi ja huutaa sekä käskee. Kiva mummo tosiaan. Ei anna lasten olla sellaisia kuin on, vaan yrittää pakottaa heitä jonkinlaiseen omaan muottiinsa ja kun lapset eivät taivu, hän muuttuu ilkeäksi heitä kohtaan. Ymmärrän, miksi lapset eivät pidä tästä mummostaan ollenkaan. Sietävät ja ymmärtävät sen, että kohteliaisuussyistä joutuvat olemaan tämän ihmisen kanssa tekemisissä. Ne lapset, jotka jo ovat isompia, joiden ei ole esim. pakko käydä tapaamassa, eivät myöskään mene mummoaan tapaamaan,  he sanovat miten on niin kurja siellä vierailla, koska mummo on sellaainen ja tällainen. Jos olisin tiennyt sen minkä tänään tiedän lasten kertomien pohjalta, en olisi silloin aikanaan vienyt lapsia ikinä sinne kylään, en olisi suostunut siihen, että he hoisivat lapsia niin paljon, ja yökylään en olisi ikinä heitä päästänyt, saati muutenkaan tuntia pidemmäksi aikaa. Lapsille on jäänyt ihan hirmuiset traumat mummonsa luona ollessaan ja niitä he nyt purkavat aina sillointällöin minulle, ja en osaa kuin olla pahoillani, jos olisin tiennyt, en koskaan olisi altistanut heitä sinne.

Siellä on ollut korvasta repimistä, läpsyjä kasvoihin, persiille, tukkapöllyjä, luunappeja sekä sitten joku siitä perheestä on myös tehnyt jotakin muutakin lapsille, josta on saanut sairasta nautintoa itselleen. Jos vain olisin tiennyt, mutta siellä perheessä käskettiin olla kertomatta äidille mitään, oli ollut kovat uhkaukset päällä lapsille. Henkinen väkivalta on ollut ja on edelleen jatkuvaa.

Nykyisin nuorin kertoo ettei halua tavata tai mennä tälle mummolle kylään, koska mummo sellainen ja tällainen, kiusaaja kuten lapsi itse sanoo. Olen ymmärtänyt, että mummo oikeasti vihaa tätä lasta, koska kohtelu on kovin kurjaa. No, isä tekee omilla viikoillaan miten parhaaksi näkee, mutta parempi olisi jos lapset eivät tapaisi keskenään tuota mommoa ja hänen perhettään.

Lasten isä on onnistunut kääntämään ihmiset minua vastaan omilla keksityillä tarinoillaan minusta, totuuden tietää ainoastaan lapset itse, ja isä joka ei kuitenkaan välitä, vaan aina tilaisuuden antaa edelleenkin ihmisten ymmärtää, kuinka kamala ihminen olen kaikissa asioissa. Ja kuinka minä olen huono äitinä ja ihmisenä.

Lasten syntymästä asti olen kuitenkin saanut taistella isää vastaan hänen jatkuvasti moittiessa ja kyseenalaistaessa äitiyteni ja ihmisyyteni. Olen joutunut puolustautumaan, elämään koko ajan varpaillani niin, ettei kenelläkään ole nokan koputtamista minun äitiydessäni, minun elämässäni. Se on yllättävän raskasta pidemmän päälle, ikäänkuin en olisi itselleni elänyt ollenkaan, vaan vain ainostaan todistaakseni koko maailmalle olevani kelvollinen äiti. niin, pelkkä äiti..

Eräänä päivänä äitiyteni kuitenkin loppuu, ja loppuu se minun kiusaaminen, niin toivon. Loppuu se minun jatkuva kyseenalaistaminen, arvostelu ihmisenä. Olen miettinyt, loppuuko elämäni samalla, koska olen työni silloin tehnyt, elämäni taarkoitus on silloin täytetty, saatettu lapset omiin elämiinsä. Sen jälkeen minulla ei ole väliä senkään vertaa, kuin nyt. Vanhempien tehtävä on todellakin tehdä itsensä tarpeettomiksi, ja lapset pääsevät irtaantumaan onnistuneesti lapsuudenkodistaan. Tämä on jo toteutunutkin osan kohdalla ja olen iloinen siitä, että pärjäävät hienosti omillaan, ja ennenkaikkea arvostus puolin ja toisin on säilynyt.

Kovin raskas polku on ollut elää, niin itselläni kuin lapsillakin. Elämän tarkoitusta olen niin miljoonia kertoja pohtinut, sitä miksi kärsimys seuraa kärsimystä. Pelkkä positiivinen asenne ei todellakaan riitä kantamaan pitkälle, surut on surtava, on otettava vastaan se, mitä elämä tarjoilee ja aina jos koskaan se ei ole mitään positiivista. Elämä ei todellakaan ole mitään kaunista, se on raakaa ja julmaa kulkemista eteenpäin.

Joskus mietin yhtä nuoruuteni elämäni taitekohtaa, halusin kuolla tuolloin, päätin kuolla ja epäonnistuin jopa siinä, siitä alkoi pitkä matkani sopeutua elämään. Mitään, mitä nyt on, en olisi saanut kuten lapsiani, valheellista avioliittoa. Kannattiko jatkaa elämää? En rehellisesti sanottuna ole ollenkaan varma.

Olen saattanut maailmaan viattomia lapsia, jotka ovat joutuneet kärsimään tahtomattaan. Joskus koen valtavaa pettymystä tämän vuoksi, jos olisin tiennyt, en varmaankaan olisi saattanut lapsia tähän maailmaan. Valitsin kuitenkin aikanaan toisin, päätin silloin nuorena, että omistaudun perheelle, lapsille. Olin silloin mistäänmitään tietämätön, en olisi ikipäivänä osannut edes kuvitella sitä surun ja tuskan määrää, minkä tulisin kohtaamaan avioliitossani, sitä valheiden verkkoa, joka nyt pikkuhiljaa alkanut paljastua.

Epäoikeudenmukaisuus seuraa mukanani, se on jokapäiväinen kumppani. Yritän elää niin kuin en kokisi sitä ollenkaan. Yritän olla välittämättä kaikista pienistä ja isoista epäoikeudenmukaisuuksista ja selvitä elämästä päivästä toiseen. Saan kuulla sitten lyttyynlyömistä ja aliarviointia niistä pienen pienistäkin jutuista elämässäni, joista yritän iloita. Ihan kuin minun ei saisi olla ikinä, mistään asiasta iloinen, onnellisuudesta puhumattakaan.

Jatkuvasti saan kuulla vähättelyä, mitätöintiä ja viimeisin niitti oli erään tutun vihjailut rikkaudestani sekä siitä, että olen varas. Tilanteessa katsoin tuota ihmistä, en oikein ymmärtänyt mistä hän höpisi ja vasta kotona seuraavana päivänä ymmärsin, että tuo ihminen vihajasi todellakin minun suuntaan niillä puheillaan. Luulo ei ole tiedon väärti, mutta siltikin tuntuu erittäin pahalta tuollainen vihjailu, pelkkien luulojen varassa. Ymmärrän kyllä kateuden hänen puoleltaan, hän ei tiedä elämästäni, kokemuksistani mitään ja kun itse yritän olla iloinen yhdestä hemmetin pienestä asiasta, niin tuollainen oli sitten vastaanotto.

Olla iloinen, tyytyväinen elämään? Aina tulee se joku vastaan polulla, joka ei siedä sitä minun kohdalla. Alkaa se arviointi, arvostelu, kyseenalaistaminen. Minun elämäni pitäisi aina olla vain kurjaa, ikävää ja synkkää sekä ongelmia täynnä, sitten muut ihmiset ovat tyytyväisiä suhteeni. Muu ei vaan käy ja näille ihmisille tulee ikäänkuin jokin pakonomainen tarve pistää minut takaisin ruotuun ja omaalle paikalleni suremaan ja voivottelemaan elämän kurjuutta, jota en siis kuitenkaan tee muiden ihmisten edessä.

Omien tunteiden kanssa olen oppinut elämään, joskus paremmin ja joskus huonommin. Eron jälkeen kaipasin omia tunteitani, niitä kaikkia jotka olivat jäätyneet jonnekin syvyyksiin, kun en enää kestänyt enempää, minun oli suojattava itseni. Meni vuosia ennenkuin kykenin uudelleen tuntemaan yhtään mitään, ja nyt kun jälleen tunnen, ja voimakkaasti tunnenkin, minusta tuntuu etten kestä näitä tunteita ollenkaan. Järki sanoo, etten kuole niihin, mutta juuri sillä hetkellä kun pahin tunneryöppy hyökyy ylitseni, minusta todellakin tuntuu, että kuolen juuri siihen paikkaan. Tunteeni vievät myös kaiken energiani, en jaksa kuin kulkea yhdestä tunnemyräkästä toiseen ja toipua siinä välissä, haukata happea ja sukeltaa jälleen pohjille.

Oli hieman helpompaa, kun en tuntenut mitään, elämä meni omalla painollaan ja kykenin sentään toimimaan, vaikkakin kovin kaavamaisesti, mutta silti, en tuntenut.