Vaikka yritän ei onnistu enää se itseni psyykkaaminen iloiseksi.

Ei auta, vaikka kuinka yritän nähdä hyviä puolia, hyviä asioita elämässäni. Niitä on paljon, mutta juuri tällä hetkellä koen, ettei niillä ole sittenkään mitään merkitystä.

Suru puskee nyt läpi voimalla, itseinho pyyhkii ylitse kuin hyökyaalto. Huomaan, etten jaksaisi millään välittää enää mistää, huomaan luovuttavani, en vain enää jaksa.

Minua itkettää, olen niin yksin kuin ihminen vaan voi olla. "Parisuhteessa" olen yksin. Lasten kanssa koen yksinäisyyttä, haluan suojella heitä omilta murheiltani, haluan pitää lapset pimennossa isänsä tekemisistä.

Olematon parisuhteeni on väljähtynyt niin pahoin, että eilen illalla sanoin "miehelle", ettei minulla ole miestä talossa. Hän lähtee aamuisin jo ennen 7, illalla tulee takaisin n. 20 aikaan ja sitten hän syö ja makaa kuorsaten sohvalla siirtyen siitä sitten sänkyyn. Jään yksin hänenkin kanssaan. Tätä on jatkunut niin pitkään jo.

Olen siis täysin yksin, 24h/7 yksin omien ajatusteni kanssa, ilman mahdollisuutta jakaa mitään kenenkään kanssa. Se ahdistaa, puristaa ajoittain rintaa. Miehelle en voi enää soittaa päivän aikana, hänellä ei ole sitä paria minuuttia aikaa, vaan aina lupaa soittaa sitten kun-takaisin ja sitä soittoa ei kuulu.

Juuri nyt olen siinä tilanteessa, että hyväksyn tämän huononkin parisuhteen kuin ei ollenkaan. Kammoan ajatusta siitä, että olisin ihan ihan yksin, ilman tietoisuutta siitä, että joku edes joskus tulee, vaikka pettymys onkin suuri jokainen ilta. Viikonloputkin tuo ihminen viettää työmaallaan ja sitten loppuillan vapaatunnit hän viettää television äärellä ja nukahtelee sohvalle kuorsaamaan. Se ärsyttää suuresti.

Läheisyyttä ei ole enää. Ei aikuisten juttuja. Tammikuussa oli viimeksi huonoa yritystä, turhauduin, kun minulle itselleni tuli tunne siitä, että toinen tekee vain minun mieliksi, ja se siitä sitten. Ei tarvitse, ei jos on niin pakkopullaa. Ja en ole enää vaivannut miestä siihenkään asiaan. Olkoon, ei kiinnosta, en ole hänellekään minkään arvoinen.

Olen monesti tivannut, miksi hän edes ylippäänsä on kanssani, kun kohtelee minua noin? Hän tuntuu olevan eloonsa täysin tyytyväinen, paitsi sitten kun minulla olisi toiveita hänen suuntaansa, yhteiseen aikaan, kahdenkeskiseen. Sitten hän alkaa sen vaivojensa valittamisen, yhtäkkiä joka paikkaan sattuu ja hän on olevinaan niin kipeä ja koko kroppa kramppaa juuri siihen paikkaan tai sitten vaan väsyttää niin.

Tiedän, että olen tyhmä ja tiedän jo senkin että ihmiset ovat olleet kanssani vain käyttääkseen minua hyväkseen, ja niin taitaa olla tässäkin ihmissuhteessa. Hänellä on joku oma motiivi olla kanssani ja minä en se kuitenkaan ole. Olenkin miettinyt, että mikäs siinä on köllötellessä, kun ruokaa saa ja pyykit on puhtaina ja kodinhoitoon ei tarvitse osallistua mitenkään päin. Vieläkin on muuton jäljiltä kaikki ne asiat tekemättä, mihin tarvittaisiin häntä, kuten hyllyjen poraaminen seiniin jne. Mutta häntä ei kiinnosta, hän ei jaksa, ei viitsi tai muista. Ja minä kiltisti odotan.

Odotan kuin kuuta nousevaa, muutosta joka ei koskaan tule.

Odotan, kehittelen pienessä päässäni pieniä toiveita, petyn jokainen kerta, kun nuo pienetkään toiveet eivät toteudu. Ei kahdenkeskinen aika miehen kanssa, hän ei näe, ei kuule minua.

Yksin en jaksa tätä elämää. Mutta ei ole mitään mahdollisuutta muuhunkaan. Päivät pitkät olen yksin kotona, ahdistaa jo pelkkä ajatus ulos menemisestä, saati että pitäisi mennä jonnekin ihmisten pariin. Hoidan velvollisuuteni, vielä. Minusta kuitenkin tuntuu ja pahaa pelkään, että kohta en kykene siihenkään.

Olen viimepäivät vain nukkunut, sen ajan minkä olen yksin. En jaksa sietää yksinäisyyttäni, nukkuen olo unohtuu. Ei kiinnosta mikään, ihmettelen mikä minua vaivaa jälleen. Olenko kipeä, en tiedä kun ei ole kuumemittaria, nekin ovat tästä taloudesta kävelleet ulos, jonnekin. En tiedä, enkä jaksa välittää.

Pelkään tulevaa, kerran vuodessa tapahtuvaa kohtaamista lasten isän kanssa. Ahdistaa, koska en taaskaan tule kuulluksi puhuessani lasten hyvinvoinnista. Minut on leimattu isän taholta narsistiseksi rahanahneeksi epäkelvoksi äidiksi, ja käteni ovat sidotut. Olen tässäkin asiassa niin yksin kuin vain ihminen voi olla. Olisi parempi vain luovuttaa, mitä se haittaa, kun lapset kärsivät. Kukaan ei välitä, paitsi minä ja enää jaksa minäkään välittää.

Väsytystaistelu taitaa olla ohi, isä voitti tämänkin taistelun. Kärsiköön lapset, olkoon oman onnensa nojassa sitten. Ajan alas oman elämäni, siivoan kotini ja lähden pois, matkalle josta ei ole paluuta. En kertakaikkiaan enää jaksa tätä helvettiä. Olen niin yksin...

Voimia ei ole nimeksikään, tahtoisin tosiaan kuolla pois. Kuitenkin tiedän, että lapseni tarvitsevat minua, olen heidän ainoa ihminen tässä kylmässä ja julmassa elämässä, joka on heidän tukenaan niin iloissa kuin vaikeissa hetkissä. Heillä ei ole ketään muuta. Mutta, minusta ei ole heille hyötyä, jos olen tai ajatteln näin. Mutta, en tiedä mistä saan voimaa?

Kaikkeni olen yrittänyt, silti en enää jaksa. Aina on samat ongelmat lasten isän vuoksi, hän ei ymmärrä koskaan lopettaa, hän ei ymmärrä mitä kiusaa hän tekee lapsilleen ja se sattuu myös minuun, kun näen päivittäin arjessa sen, miten toimimaton yhteistyö vaikeuttaa huomattavasti lasten elämää. Kun mikään ei toimi normaalisti. Isä saa itsensä puhutuksi pois omasta vastuustaan, sälyttää kaikki minun viaksi ja syyksi ja on kieltäytynyt viranomaisillekin tekemästä yhteistyötä lapsien vanhempana kanssani.

Oikeudenkäyntiin en mielelläni lähde, tämä tilanne on lapsille pienempi paha, kuin mahdollisesti vuosia kestävä riitä oikeudessa. Näin itse, miten lapset kärsivät kun saavutettu tasapaino järkkyy ja en haluaisi sitä lähteä järkyttämään omilla toimilla, en halua saattaa lapsia sellaiseen tilanteeseen, mihin isänsä heidät saattoi jokin aika takaperin. Kuitenkin, tässä tilanteessakin on ne omat ikävyydet, joista vain lapset kärsivät isänsä vuoksi ja minun, koska minä en voi todellakaan korvata isän puutteellista kykyä toimia toisena vanhempana ja kasvattajana. Voin vain omilla viikoillani korjata vahinkoja, opettaa lapsille sitä, mikä on oikein ja mikä väärin ja antaa heidän itsensä oppia huomaamaan isänsä järjettömyys kaikessa ja auttaa heitä pääsemään yli pettymyksistä ja surusta, jota isänsä heille aiheuttaa.