Kaiken mitä sanot tai teet voi ex todellakin kääntää syytöksiksi minua kohtaan. Mutta

Silti ja kaikesta huolimatta

olen saanut jälleen nähdä, kuulla ja kokea ja ymmärtää sen tosiasian, että lapset voivat hyvin luonani. Vaihtopäivän ja parin seuraavan päivän yhteiselon opettelun jälkeen homma toimii meillä.

Huomaan ilokseni lasten pitävän siitä, ettei koko ajan tarvitse olla taistelemaassa toinen toistensa kanssa, vaan ovat edessäni täysin tasavertaisia, he näkevät ja kuulevat ja kokevat olevansa arvostettuja ja hyviä lapsia ihan sellaisenaan kuin ovat hyvinä ja huonoina hetkinään.

Eli tullessaan meille isänsä viikolta, lapset ovat todellakin kireitä, selvittävät välinsä isäviikolla tapahtuneista vääryyksistä ja loukkauksista toinen toisilleen, he kaatavat minun päälleni kaiken kokemansa epäoikeudenmukaisuuden, välinpitämättömyyden ja rakkaudettomuuden. Sitten kun tämä on tehty, he sopivat riitansa, unohtavat ja kotiutuvat.

Meillä kenenkään lapsen ei tarvitse enää hakea paikkaansa perheessä, ei tarvitse pettyä ja kokea jatkuvaa kilpailua ja huonommuuden tunnetta. Meillä ei tarvitse kokea syyllisyyttä. ei epämääräistä vihamielistä ilmapiiriä, vaan voivat olla ihan omia itsejään, arvostettuina ja hyväksyttyinä. Lapset voivat luottaa meillä minun tukeeni ja apuuni ja siihen, että hommat toimii ja he voivat jokainen keskittyä niihin omiin asioihinsa. Heidän ei tarvitse pelätä aikuisen reaktioita, ei vihaa tai muutakaan ikävää.

Huomasin tai ymmärsin eilen, miten lapset kykenevät olemaan jopa toistensa lähellä, samassa tilassa ja heillä oli jopa yhteisiä juttuja, nauroivat ja olivat vapautuneita. Eivät syytelleet, eivät haukkuneet toisiaan, eivät olleet toinen toistensa kimpussa syyllistäen toinen toisiaan. He tekivät yhdessä, kunnioittivat toinen toistaan. Kaikesta näin ja koin lasten hyvän olon ja sen, että he itsekin ymmärtävät jo sitä, mikä ja missä ongelmat sijaitsevat. Nyt kun tuon saman vielä lapset voisivat siirtää sinne isän luo isän viikoille. Mutta se toive on mahdoton, koska isänsä ei voi sietää sopua, ei tasavertaisuutta, ei yhdenmukaisuutta, ei iloa, ellei ne sitten ole isänsä aiheuttamia.

Mutta, lasten isä ei voi sietää toisten iloa, onnellisuutta. Ihan kuin se olisi häneltä pois ja hän palauttaa myös lapsensa takaisin ruotuun, jos erehtyvät olemaan onnellisia ja iloisia. Isä ei voi sietää sitä, että hän ei välttämättä ole sen onnen ja ilon aiheuttaja, että joku voi olla onnellinen ilman häntä. Lapset tekevät kovasti töitä sen eteen, että oikesti oppivat myös ne normaalit asiat ihmisten kanssa. Normaalin vuorovaikutuksen ja normaalin toisten ihmisten kunnioituksen.

He. lapset näkevät kaksi vastakkaista esimerkkiä omassa elämässään, sen miten ei pitäisi toimia ja sen miten pitää toimia. Illalla nuorin lapsista nieleskeli kyyneleitä ennen nukkumaan menoa, koska jostakin muisti, kuinka isänsä oli isän kotona heittänyt lapsen koulussa tekemän pehmolelun isän lemmikille. Se oli tärkeä tuolle lapselle, mutta isä ei välittänyt lapsen tekemästä pehmolelusta, ei lapsen kielloista tai tunteista tuossa hetkessä. Lapset yleensä tuovatkin minun luokse asiat, jotka heille merkitsevät paljon, jotta isä ei  pääse käsiksi. Heistä jokainen tietää, että isän kotona lapsen tärkeätkin asiat päätyvät isän toimesta roskiin ,siellä kun ei saa olla mitään ylimääräistä, ei mitään tärkeää kenellekään. Jos isä huomaa, että jokin asia merkitsee jollekin lapselle jotakin tai aiheuttaa tunteita, isä tuhoaa sen asian lapsen nähden, mitä tärkeämpi juttu, sen epäkunnioittavammin isä käsittelee lapselle tärkeää asiaa ja pitää huolen, että lapsi kärsii mahdollismman pajon.

Kaikki on kuitenkin niin vaikeasti todistettavaa, asioita tapahtuu paljon jo yhden viikon aikana ja lapset myös unohtavat, aivan samoin kuin itse. Olenkin opetellut kirjoittamaan ylös lasten sanomisia, jotten unohda. Minun olisi jo vuosia sitten pitänyt ymmärtää ylöskirjaamisen asian tärkeyden.