7.7.2018

Elämäni, onko tämä minun elämääni? Sitä olen viime viikot miettinyt yhä enenevissä määrin.

Sisäinen olo kertoo jonkin olevan muutoksen kourissa, jotakin tapahtuu paraikaa ja tunnen sen. Se tunne, ettei ole omassa elämässä,  ihan kuin en saisi kiinni omasta elämästä. Olo on viimeaikoina ollut ulkopuolinen, ehkä jopa epätodellinen? Kriisit, toistuvat sellaiset pitivät minut aiemmin kiinni elämässä ja nyt en tavallaan suostu ottamaan enää koko maailmaa harteilleni, elämäni tuntuu oudolta.

Tiedän tämän olotilan kuuluvan asiaan, onneksi ja niinpä hyväksyn sen nyt tähän hetkeen. Irrallinen olo johtuu nimenomaan siitä, etten ole tottunut elämään ilman kriisiä elämääni. Opettelen kävelemään polkuani toiseen suuntaan, siihen helpompaan suuntaan, kivikkoinen tie on muuttunut ja opettelen kävelemään kompuroimatta, sikäli mikäli edes kävelen itse?

Kriisit ovat olleet minun elämäni, jokaikinen päivä. Ja ilman kriisiä en koe eläväni omaa elämää. Kriisi on ollut se minun maailmankuvani, huoli ja murhe pitäneet jalat ilmassa ja pään maassa, jos noin hassusti voisin kuvata. Nyt on alkanut jokin uusi, jossa koko elämäni on kääntynyt ylösalaisin, jalat maahan ja pää pilviin?

En tiedä, mutta sen tunnen, miten olo on epätodellinen suurimman osan aikaa, ikäänkuin seuraan sivusta omaa elämääni ja tiedän, että se kuuluu tähän hetkeen, siihen hetkeen kun kaikki kokemukset alkaa olla takanapäin käsiteltyinä siisteiksi paketeiksi.

Oma olo on välillä jokseenkin häiritsevä, koska aiempi huoli ja murhe täyttivät minussa kaiken. Nyt koen olevani tyhjä ja valmis kaikkeen siihen positiiviseen, mitä elämällä on tarjota minullekin. Olo on kevyt kuin höyhenellä, epätodellisen kevyt ja nyt pitäisi vain osata ikäänkuin antaa mennä, antautua virran vietäväksi ja vain nauttia.

Osaanko, kykenenkö siihen? No, ainakin tiedän, että elämä opettaa ja hymyilen itsekseni tajutessani tämän. Kaiken elämäni negatiivisuuden jälkeen todellakin tiedän, että asiat järjestyvät parhain päin, elämä opettaa myös positiivisen puolensa, jos en sitä muutoin osaa ja enhän minä osaa, tai niin ainakin luulen.

Katselen kotiani, minulla on tunne, ettei tämä ole minun kotini, tavarani eivät ole minun. Juuri nyt tuntuu, ettei tämä elämä ole ollenkaan minun elämääni ja samalla ymmärrän, että asialle on tehtävä jotain. Minun on ilmeisesti opeteltava ottamaan elämäni haltuun sen kaikissa muodoissaan ja toimittava niin, että voin kokea eläväni omaa elämääni, koettava, että asiat ovat minun asioitani.

Se tietää siis muutoksia monissa asioissa. On alettava etsiä minua ja minun omaa? On löydettävä se  minä, vaikka tiedänkin jo nyt, että siinä se on, mutta tunnistamattomassa muodossa.

On todella omituinen kokemus, tämä mitä elän paraikaa. Olen kuin tyhjän pöydän äärellä, tai tyhjän taulun edessä ja itsestäni riippuu, miten pöydän katan tai miten ja millaisen taulun maalaan ja millä aikataululla. Se on hassua, se tuntuu oudolta, epätodelliselta. Vihdoinkin olen vapaa myös niin, että se tuntuu, eikä ole vain pelkkää sananhelinää tai toiveajattelua.

Mietin, onko tämä olo nyt uusi normaali? Uudenlainen todellisuus, ja sen vuoksi koen epätodellisuutta, koska se niin vieras ja uusi asia minulle? Onko seesteisyys elämässä niin vierasta minulle, että se ajaa minut kokemaan epätodellisuutta? Tämä menee ohi kyllä, tiedän ja totun tähänkin.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

10/7/2018

Meni pois, samoin kuin muutkin epämääräiset tunnetilat. Epätodellinen olo oli jonkinlaista tyhjyyttä minussa, täyttä yksinäisyyttä ja sitä, etten saanut kontaktia kehenkään? En tiedä, mutta kovin kummallinen oli oma olo, kun kirjoitin siitä aiemmin. Paljon pikkuisia juttuja on tapahtunut tuon jälkeen, somessa mm. vilahti vanhoja tuttuja, ystäviksi en heitäkään voi oikein sanoa, koska jokin jännite oli tuolloin välillämme, en vain tiedä mikä? Silloinen vuosientakainen elämäntilanteiden samankaltaisuus? Vaiko se ymmärrys tai jokin muu sanomaton. Unissa esimerkiksi tiesin yhdenkin ihmisen kuulumiset, vaikkemme enää päivittäin olleetkaan tekemisissä...Sitten yhtenä iltana melkein itkin, koska tajusin miten jokainen ystävyyssuhteeni on päättynyt mahdottomaan välimatkaan ja vielä tuolloin yhteydenpito katkesi aina väistämättä esimerkiksi paikkakunnalta muuttoon. Ne harvat ystävyyssuhteet lapsuudessa eivät kantaneet aikuisuuteen, ei kenenkään ihmisen kanssa.

Elämä kulkee limittäin, lomittain päällekäin jne. Monilla elämäni osa-alueilla asiat ovat hyvin, ja saan olla niistä kiitollinen. Opettelen edelleenkin kertomaan myös niistä hyvistä asioita, joita on itseasiassa paljon ja olisi paljon enemmänkin, jos vain kykenisin olemaan rohkeampi ihmisenä. Tällä hetkellä huomaan, kuinka olen todella arka ja herkkä jopa naiseksi sisimmässäni ja en oikeasti kestä yhen yhtä pettymystä, vaikka se onkin osa normaalia elämää ja pettymykset kuuluvat siihen.

Heinäkuun yhden viikon aikana painoni putosi viisi kiloa, syynä onneton ruoka ja liiallinen liikunta ja stressi. Olen pudottanut painoani nyt melkein sen kaksi vuotta, ja tavoitteeni olen saavuttanut. 74 kilon kohdalla uimahallissa koin parisen vuotta sitten ankaran herätyksen, olin painoni puolesta viimeisilläni raskaana eli huomattavan ylipainoinen. Ylimääräiset kilot olivat tulleet todella nopeasti ja vauhti kilojen lisääntymiseen oli mielestäni kovin hurja, se loppuisi siihen. Ja kyllä, nyt reilu kaksi vuotta myöhemmin olen omissa mitoissani, ilman että olen ollut varsinaisesti laihdutuskuurilla. Stressi on oikein hyvä painonpudottaja, koko elimistö käy ylikierroksilla ja energiaa kuluu...

Ihmissuhteeni ovat pääosin olleet tai päättyneet pettymykseen. Siihen, että minua on joko höynäytetty, käytetty hyväksi jollakin lailla tai sitten minut on vain hyljätty tarpeettomana. Osa on päättynyt välimatkaan, osa siihen, ettei elämänkatsomukset tai kokemukset ole olleet toinen toistensa ymmärrettävissä.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

3.9.2018

Semmoisia mietteitä kesällä. Mitä nyt kuuluu sitten? Nautin syksystä, huolenaiheet entisellään ja aina lisää tulee jostakin suunnasta. Yritän repiä sitten sen ilon irti yksinkertaisista asioista, kuten nyt kirjoittaessani tätä. Nautin aamu-auringon paisteesta, ikkunasta viheltää viileys ja syksyn tuoksut, sumu hälvenee ja mietin mistä lähteä tänään liikkelle kodin uudelleen järjestelyjen kanssa. Vuosi sitten muutettaessa oma energia ja ajatus ei riittänyt miettimään kovin järkevää tai käytännöllistä ratkaisua ahtaa tämän perheen ihmisiä ja tavaroita järkeviin paikkoihin ja nyt olen viikon verran muuttanut huonejärjestystä ja tavaroita toimivampaan suuntaan. Ja täytyy todeta, että vaikka onkin kamalan raskasta yksin purkaa ja kasata huonekaluja, kanniskella niitä sitten portaikossa ylös ja alas, pidän silti siitä tietäessäni, että kohta elämässä on jälleen muutama toimiva asia.

Niin, pidän sisustamisesta, en semmoisesta tosin, mitä kaikenmaailman intoilijat hehkuttavat, eri tyylejä tai eri värejä mikä nyt milloinkin on muodissa ym. Pidän tästä, että koti meidän näköinen, selkeä ja helppo siivouksen kannalta. Ja hyvin harvoin saatan katsella erilaisia sisustuskuvia ja silloinkin huomaan, ettei meidän koti ole yhtään hullumpi. Oikeastaan olen iloinen, että kotimme on kovin persoonallinen ja näyttää hyvältä, vaikkei rahaa olekaan käytetty tuhansia tai edes satoja euroja. Tällä hetkellä siis keskityn kotiin.

Mietin myös, kuten joka syksy jonkin neuleprojektin aloittamista, mutta jotenkin tiedän, etten saa valmista aikaan ja pelkkä ajatus turhauttaa jo etukäteen, todennäköisesti kuitenkin aloitan jälleen jotakin suurin toivein ja jää nähtäväksi, tuleeko mitään valmista. Olen myös lukenut peräti kaksi kirjaa viimeviikkojen aikana, olen leiponut sekä ihme kyllä, myös ommellut muutaman pienen jutun lasten iloksi.

Jokatapauksessa, yritän iloita kaikista pienimmistäkin asioista, olla tyytyväinen siihen, mitä on ja varovaisesti toivoa parempaa, joskus jokin pieni toive saattaa jopa toteutua.