Mitä tänään? Makkariprojekti junnaa paikoillaan, matot odottavat kiltisti autossa sitä hetkeä, että olisi varaa viedä ne pesulaan, enää eivät kuivu ulkona, joten on turhaa enää niitä itse pestä. Kaikki vaatisi sitä rahaa, jota ei ole.

Noh, jääkaapin voisin tietysti pestä, mutta juuri tänään se ei enää huvita, se oli eilen se fiilis ja nyt sitä ei ole. Voisin mennä "tyohuoneelle" tekemään jotain pientä, mutta ei vain huvita. Kirjastossa myös pitäisi käydä plauttamassa kirjat. Mietin usein, miksi mikään ei huvita, vaikka mahdollisuus olisi tehdä pieniä asioita? No, ensinnäkin aina mietin, että kaikkeen tekemiseen vaaditaan sitä rahaa, ja kun sitä ei ole niin ei voi mitään tehdäkään ja minnekään ei voi mennä.

Minulla on pyörä, mutta en voi ajaa enää sillä. Se oli hyvä minulle silloin, ennen lasten syntymiä, jolloin pyöräilin jokaisen matkani. Nyt pitäisi olla rahaa vaihtaa se normaaliin mammapyörään? Ajoasento on niin huono siinä, että saan selkäni kipeäksi, satula ei enää istu jne. Mutta, ennen kuin minä saan pyörän, olisi lapsille ensin saatava jonkinlaiset kulkupelit, nyt yksi polkee pyörällä, jota on tekohengitetty useampaan kertaan, muttei se kovin pitkälle auta, kun lapsen koko on kasvanut, polevet suussa polkee ja pyörä ei enää edes kestä muuttunutta painoa/kokoa. Muilla on sitten yksi pyörä, yhden lapsen oma, jota on joutunut lainaamaan muillekin sisaruksille. Isä on kieltäytynyt hankkimasta pyöriä, vaikka siis tulojensa puolesta hän siihen kykenisi. Minulla ei taas varat yksinkertaisesti riitä ja näiden lasten kohdalla isä nauttii myöskin tuet lapsista, joten mielestäni olisi myös luonnollista, että lapsiin tarkoitetut rahat käytettäisiin myös lapsiin, mutta ei. Lasten isä kieltäytyy. Useampi vuosi sitten kahden lapset pyörät varastettiin pihalta, isä sai vakuutukskorvaukset, mutta kieltäytyi edes osallistumasta lasten pyörähankintoihin jaa he ovat olleet ilman kulkupeliä siitä asti.

Isä myi myös lapsen alta mopon, ja kyllähän kulkupeliä tuokin lapsi olisi edelleen tarvinnut. Isä vaati minua maksamaan koko vuoden vakuutusmaksut hänelle, ja kun minulla ei ollut ylimääräistä rahaa laittaa hänen tililleen, isä kosti tämän asian lapselleen ja myi mopon pois. Rahat, jotka siitä moposta tuli, meni isän taskuun. Eli maksoin täysin turhaan lapselle kalliin mopokortin, lapsi osti saamillaan rippilahjoilla kypärät jne täysin turhaan. Isä sanoi lapselle, että ne rahat, jotka sai moposta, menisivät sitten lapsen ajokorttiin autoa varten, mutta vaikea on uskoa sitä, mitä tuo ihminen sanoo, kun aina jokainen lupaus on täyttä paskaa ja valhetta ollut aina.

No, kävin kirjastossa ja kuinka ollakaan hyllystä valikoitui jälleen kerran ne oikeat kirjat juuri tähän hetkeen. Ikäänkuin vastauksina näihin aatoksiin, joiden kanssa pyörin pääsemättä yli tai ympäri. Sateinen iltapäivä, kampesin itseni uuteen makkariini, heitin viltin päälleni ja aloin lukea. Päätin, etten koe tekemisistä huonoa omaatuntoa, vaan saan nauttia siitä, mistä olen haaveillut eli viettää halutessani vaikka koko päivän hyvän kirjan parissa. Se ei ole keneltään pois.

Ymmärsin kirjaa lukiessani monta pientä juttua, jotka tavallaan estävät itseäni elämästä elämää täysipainoisesti. Yksi on syyllisyys, en ikäänkuin anna itselleni lupaa nauttia näistä työttömyyden päivistä, vaan kärsitän itse itseäni ja ihan turhaan ja soimaan itseäni. Ymmärsin, että minulla on lupa myös tuntea iloa siitä, että saan olla kotosalla ja keskittyä vain itseeni positiivella tavalla. Asenteiden muutosta siis olen kaivannut, lupaa nauttia ja tuntea myös iloa. Ne eivät ole keneltäkään pois.

Muistan tuon pienen toiveen jo lapsuudesta, kun aamuisin oli vaikeaa herätä ja koko päivän väsytti ja toivoin, että joskus saisin levätä oikein kunnolla, tehdä vain niitä asioita, joista itse pidän. Eilen kirjaa lukiessa tajusin, että nyt minulla on tuohon mahdollisuus, ja ihmettelin vähän, miksi en aiemmin ole osannut nauttia kokien iloa työttömyydestä, siitä ettei ole pakko jokainen päivä lähteä ja tulla takaisin väsymisen äärirajoille saakka. Niin, syyllisyys on huikea seuralainen, se sanoo, ettei niin saa kokea, vaan pitää kärsiä ja olla onneton jos ei ole työtä. Tämä on ollut se minun piikkini lihassa. Samalla herää kysymys, kuinka paljon muutoin olen elämässäni toiminut pelkän syyllisyyden kokemuksen lievittämisen motiivin kanssa? Miksi olen kokenut syyllisyyttä ja kantanut taakkaa sellaisista asioista, joilla itselläni ei ole ollut osaa eikä arpaa? En halua enää kantaa tuollaista kantaa mukanani.

Ymmärrän tuon kirjan valossa hieman myös omaa kokemustani epäonnisista jutuista, sekä hieman ymmärrän itseäni sen suhteen, etten todellakaan ole mitenkään poikkeuksellisen epäonninen ihminen. Koen vastoinkäymiset hyvin voimakkaasti, ja niiden saama huomio elämässäni on jälleen kiinni itsestäni ja asenteestani. Tarkemmin kun mietin, olen jokseenkin onnekas ollut monissa asioissa ja yleensä asiat ovat järjestyneet parhain päin, aina. Niin, että ainakin jälkeenpäin olen useimmissa asioissa ymmärtänyt, että kaiken on pitänyt mennä niinkuin on mennytkin, syystä tai seurauksesta.

Unohdan väliin tuon luottamuksen elämään, ja silloin todellakin koen, miten elämä on olevinaan epäreilua ja väärää. Ja kuitenkin asia ei ihan niin ole kuitenkaan. Tämä on ehkä seurausta yksinäisyydestäni, kun kukaan ei ole väliin muistuttamassa minua kaikista niistä hyvistä asioista elämässäni.

Olen jälleen onnistunut hyppäämään suohon, vellomaan kaikessa negatiivisessa ajatuksessa, ehkä sitäkin toisinaan tarvitaan, etten vallan pääsisi leijailemaankaan? En tiedä, mutta omassa asenteessani on tällä hetkellä paljon korjattavaa ja minun näköjään aina uudelleen opeteltava olemaan kokematta syyllisyyttä, häpeää asioista, joilla ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Minun on jatkuvasti muistutettava itseäni siitä, että saan olla iloinen, saan pitää huolta myös itsestäni ja saan nauttia elämästä ilman syyllisyyden taakkaa.

Hämärästi tiedän, mistä tuokin syyllisyys kumpuaa. Äitini ei ole koskaan sietänyt minun onneani, ei minun iloani vaan aina olen saanut ns. palautteen maanpinnalle hänen kateellisesta suustaan ja siitä, miten hän on aina vaatinut antamaan myös hänelle. Hän on onnistunut syyllistämään minut kaikesta omilla puheillaan, ihan jo pelkästä koulumenestyksestä aikanaan muistan kun mieleeni tuli, ettenkö olisi saanutkaan saada hyvää koetulosta, enkö saakaan olla iloinen omasta työstäni?

Tänään ymmärrän, miten sairas on ollut suhteeni myös äitiini. Ja tämä sama sairaus oli sitten hallitsevana myös avioliitossa. Sairaan näistä teki se, että ihailin ihmisiä, jotka tekivät oloni kaikin keinoin huonoksi ja en itse ymmärtänyt toisten käyttävän minua hyväksi, vaan syyllistin itseni ja koko ajan yritin tehdä aina vaan paremmin ja oikeammin asioita ja yritin muuttua paremmaksi ihmiseksi heille. Hain miellyttämällä näitä ihmisiä rakkautta ja hyväksyntää, jota en siis koskaan kuitenkaan saanut. alistuin itse sätkynukeksi, koska se oli ainoa oikea tuntemani tapa olla ihminen toiselle.