Tajusin juuri jälleen kerran, miten kukaan normioikeudentajun omaava ihminen ei voi ymmärtää kokemuksiani. On ihan sama, vaikka miten kokemuksia kerron, niin lopputulos on ikävästi se, että minulle tulee itselleni tunne siitä, olenkin valehtelija, koska kuulija ei voi mitenkään uskoa todeksi.

se taas aiheuttaa niin suuren häpeän, syyllisyyden tunteen omista kokemuksistani. Kun toinen pyörittelee päätään, ei voi uskoa kuulemaansa, koska eihän nyt kukaan sellaista tee toiselle ihmiselle. Niin, ei teekään normisti. Mutta siinähän se ongelma juuri onkin, kun mikään ei ole ollut kuin normisti, ei ollut eikä ole nytkään.

Ei riitä, vaikka kuinka itse yritän tehdä asiat oikein ja hyvin ja niin normaalisti kuin vain osaan. Kysyn neuvoja silloin kun en itse tiedä, koen, etten osaa toimia oikein ja siltikin mikään ei suju, koska toista ihmistä ei kiinnosta.

Tajuan aina vaan paremmin, etten pääse omassa henkilökohtaisessa elämässäni eteenpäin enää, nyt on seinä noussut vastaan ja oma jaksamisen raja on lähempänä kuin koskaan ennen. En pääse enää pakenemaan mennyttä, vaikka olenkin hyvin siinä edelliset eron jälkeiset vuodet onnistunutkin. Enää se ei ole mahdollista. En pääse pakoon mennyttä, joka jokaisessa käänteessä tulee esiin.

En pääse eroon exän kiusanteoista, en pääse hänestä eroon vaan hän on juurtunut näkymättömänä jäsenenä minunkin perheeseen.

Lapset tuovat isänsä mukaan puheissaan tänne. Lapset ottavat minut mukaansa isänsä luokse ja tuovat isän puheissaan minun eteeni. He ikäänkuin huutavat, äiti, katso millainen isä meillä onkaan. Auta meitä, tee jotakin. Ja olen voimaton exän edessä.

Niin monta vuotta jo erosta, en ole henkisesti vieläkään kyennyt käsittelemään kokemuksiani. Vain pientä pintaraapaisua ja aina huomaan, miten voimaton edelleen olen.

Olen yrittänyt elää omaa elämääni, välittämättä exän ainaisista yrityksistä tehdä kiusaa joko tahallaan tai tahattomasti. Vielä tänäpäivänä hän onnistuu lasten kautta saamaan minut jaloilleni. Anelemaan apua ja toivomaan omaa kuolemaani hänen edessään. Vielä tänä päivänä ex onnistuu saamaan minut pois tasapainosta, jonka aina saan haettua ennen seuraavaa episodia.

Voinko kieltää lapsiani puhumasta isästään ja hänen laiminlyönneistään minulle? Kenelle sitten lapset purkavat pahaa oloaan, jos ei minulle? Olisiko elämäni parempaa, jos lapset eivät sanallakaan hiiskuisi kokemistaan epäinhimillisyyksistä isänsä taholta minulle? Jos en tietäisi yhtään mitään, mitä isällään tapahtuu isäviikoilla?

Voinko kieltäytyä kuuntelemasta lasten valituksia isästään? Onko se oikein lapsia kohtaan? Olisko se keino minulle säästää itseäni ja olla kuormittamatta itseäni enää enempää? Voisinko luottaa siihen, että lapset sitten löytävät jonkun muun ihmisen jolle kertoa huolistaan, jos minä jatkossa kiellän heitä kertomasta minulle yhtään mitään isänsä luona olemisesta, isänsä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Tiedän, jo nyt lasten turvallisuuden olleen monta kertaa vaakalaudalla isänsä vuoksi, mutta voinko opetella olemaan välittämättä siitä?

Voinko opetella olemaan julma ja sanomaan lapsille, etteivät he saa puhua minulle kokemistaan asioista isänsä kanssa? Mitä siitä sitten seuraa lasten elämään? He alkavat kasata pahaa oloa itseensä, siitä seuraa taas vain huonoa lapsille itselleen. Miten lapset oppisivat erottamaan sen, mikä tulee ulkopuolelta ja mikä heistä itsestään?

On todella sääli lapsille, että isänsä on mikä on, mutta siltikin ex on heidän isänsä. Oli se millainen hyvänsä. En tosin voi sanoa, että yksikään lapsista kykenee rakastamaan isäänsä, sekin vähä on vuosien mittaan karissut pois lasten kohdalla. Mitä enemmän aikaa kuluu, lapset ovat kokeneet paljon sellaista isänsä taholta, joka osoittaa heille, ettei isänsä kykene välittämään heistä ollenkaan. Tämän olen kuullut usein lapsilta itseltään niin usein ja tahti vain kiihtyy mitä isommiksi he kasvavat.

Mutta sen ymmärrän, että exän haamun on poistuttava minun kodista. Se ei saa hallita enää keskusteluja, ei automatkoja, ei lasten mieltä minun luona ollessa. Kai minullakin on oikeus elää ilman exää myös henkisesti? Miksi sallin lasten tuoda isänsä meille puheissaan? Miksi lapset aina ja joka käänteessä ottavat esiin kokemansa epäkohdat ja tuovat niitä minulle, vaikka he hyvin tietävät senkin, etten voi vaikuttaa millään tavoin heidän kokemuksiinsa heidän ollessaan isäviikoillaan. Yrittävätkö lapset kertoa minulle jotakin? Ikävän tiedän ja silloin kehoitan lapsia soittamaan isälleen siltä istumalta, huolenkin tiedän, lapset ovat useinkin huolissaan isästään jostain syystä ja silloinkin kehoitan lapsia soittamaan isälleen ja kysymään kuulumisia. Pyydän lapsia menemään rauhassa juttusille isänsä kanssa. Usein he kuitenkin sanovat, etteivät halua soittaa, koska isä ei vastaa tai ei halua puhua heidän kanssaan. Se tuntuu kurjalta lapsista, kuten moni muukin asia mikä liittyy heidän isäänsä.

Olen jokseenkin itse päässyt itseni kanssa siihen pisteeseen, etten halua enää olla hiljaa, en halua enää salailla mitään, en jaksa enää välittää siitä, mitä mahtaa arvon ex olla mieltä siitä asiasta, että kerron minun tarinaani joskus jossakin. Olen kuitenkin niin täynnä omaa kokemustani, jakamatonta tarinaa ja elävää elämää, että vuodan jo ihan tahtomattani yli, pursuan kaikesta siittä, mitä olen kokenut ja salannut kaiken.

Olen väsynyt asioiden vähättelyyn, kiertelyyn ja kaarteluun. Olen väsynyt suojelemaan exän mainetta erinomaisena isänä eli valehtelemaan ja ottamaan aina syyn omille harteilleni, vähättelemään ongelmia ja toivomaan parasta. Olen väsynyt siihen, ettei edes ne harvat ihmiset usko kokemuksiani, edes niitä vähäisimpiä, joita olen yrittänyt kertoa. Silmät pyörivät päässä, he sanovat suoraan, etteivät usko minua ja minä vaikenen, kadun sitä, että koskaan yritin kertoa. Kukaan ei ymmärrä, ei voikaan ymmärtää, koska eihän kukaan tervejärkinen ihminen voi tai kykene sellaiseen toimintaan, mihin exä on kyennyt.

Tajuan joka päivä selvemmin sen, etten kykene pääsemään omassa elämässäni eteenpäin, en niinkauan kuin annan exän hallita yhtään osaa elämästäni. Ex siis tulee kotiini lasten kautta, lasten puheiden ja kokemusten kautta. Tähän asti olen sallinut sen, koska tiedän ettei lapsilla ole ketään muutakaan ihmistä, joka heitä kuuntelee ja tukee ja kannustaa jaksamaan.

Mutta, itse en saa mistään samaa tukea. Kukaan ei kannusta minua jaksamaan vaikeissakaan tilanteissa, kukaan ei kuuntele minua ja minun kokemuksia, tuntoja ja ajatuksia. Olen jokseenkin väsynyt ainaiseen itse itseni kannatteluun, toivoon muutoksesta, jota ei koskaan tule.

Saanko minä pyytää siis lapsia olemaan puhumatta isänsä luona asumisestaan? Isänsä puheistä ja isänsä teoista? Mitä sitten, jos lapset eivät voi edes minulle puhua omista tuntemuksistaan ja kokemuksistaan? Mutta ei minulla ole muuta vaihtoehtoa, en jaksa enää pitää exää tämän kodin sisällä, kuin kärpäsenä katossa halliten jokaista edelleen.