Yksi asia ei näköjään koskaan häviä. Rakkauteni syksyyn. Tänään aikaisin aamulla istuin parvekkeella ja ihastelin hämärää, usvaa ja kasteisia puita ja ilmassa viipyili syksyn enteet. Syksy on itselleni ollut aina se vuodenaika, jolloin mieleni lepää ja ikäänkuin saa luvan talvilepoon.

ja tänä aamuna jälleen pitkästä aikaa olen saanut kokea sydämessä suurta iloa, tunnetta omista mahdollisista mahdollisuuksista. Iloa lapsista, iloa miesystävästä. Olen jälleen kyennyt unohtamaan edes hetkeksi kaiken ikävän minun tai lasten elämässä ja pystyn keskittymään taas muuhunkin kuin iänikuiseen exän ikävään toimintaan lapsiaan kohtaan.

Juuri nyt minusta tuntuu, että jokin asia on muutoksen kourissa, en vielä tiedä mikä se on, mutta uskoisin sen olevan vihdoinkin jotakin hyvää? Toki koko ajan on ollut elämässäni niitä tiettyjä hyviä asioita, mutta ne ikäänkuin latistuvat aina exän tekojen ja lasten kärsimyksen rinnalla. Silloin sitä kykenen vain miettimään, etteikö se kiusanteko lopu milloinkaan exän taholta.

Lasten elämä olisi ja on viikoillani hyvää, he kokevat olevansa turvassa kanssani, luottavat aikuisten apuun ja tukeen elämässään ja samaa ei voi sanoa heidän ollessaan isänsä luona. Lapset pelkäävät isäänsä ja hänen reaktioitaan, eivätkä uskalla muuta kuin yrittää olla mahdollisimman huomaamattomia ja tarpeettomia.

Heistä jo suurin osa on ymmärtänyt ihan omien kokemustensa kautta, miten isänsä ei todellakaan välitä lapsista itsestään, vaan jopa lapset ovat kokeneet olevansa isälleen pelkkiä välineitä ja kulissin osasia samoin kuin hienot autot, veneet, moottoripyörät, talo ja jopa uusi vaimoke on osa tuota kulissia. Kun vain hänkin tietäisi, mitä ex hänestä ajattelee. Minä tiedän ja se ei ole kovin mukavaa kuultavaa sitten ollenkaan. Lapset usein toistavat minulle sen, mitä isänsä kertoo heille ja useinkin olen viimekuukausina saut kuulla, miten isänsä ei enää jaksaisi yhtään tuota uutta vaimoketta tai hänen lapsiaan. Sääliksi käy heitä kovin. Mutta ei ole minun asiani, ei kuulu minulle muuten kuin, että lapset ihmettelevät minulle usein tuota asiaa, että miksi isänsä puhuu tuollaisia ja samalla pelkäävät jo etukäteen uuden naikkosen esiinastumista isänsä elämään. Heillä jo on valitettavasti niin paljon kokemuksia erilaisista naisystävistä isänsä luona sekä heidän lapsistaan.

Puheistaan lapsille tiedän, ettei tuo suhde enää kovin kauaa kestä. Niin oli viimeksikin, useampi kuukausi samantyyppisiä puheita ja sitten tulikin heille ero. Mutta exän puolelta se on ollut vain laskelmointia, sellaista ensin uhkailua, jos toinen ei muutu tai tee mitä käsketään tai osaa olla puuttumatta, hän jättää ja sitten todellakin toteuttaa uhkauksensa hetkeksi, kunnes odottaa, että nainen on ns. kypsä ja palaa halusta palata yhteen exän kanssa, mutta exän ehdoilla ja suurin lupauksin. Sitten vasta alkaa se varsinainen naisen koulutus ja nyt ex on jo siis todistanut, että voi jättää todellakin, jos niin uhkaa ja nainen ei tietenkään sitä tahdo, vaan rakkauden nimissä mukautuu toisen tahtoon, täysin vapaaehtoisesti ja miehen ei tarvitse kuin vihjailla erosta ja taas on akka ruodussa, ihan kuten itselleni aikanaan kävi hänen kanssaan.

Omasta erostani on jo vuosia aikaa, ja siltikin on mennyt näin pitkään ymmärtääkseni sen sairaalloisuuden, joka avioliittoa ympäröi. Suhde ei ollut miltään kantilta katsottuna edes lähellä normaalia ja en sitä edes tuolloin tajunnut, luulin ja kuvittelin vastoin parempaakaan tietoa tai kokemusta, että olimme ns. normaali perhe ja kuinka väärässä olinkaan.

Häpeän niin paljon edelleen sitä, etten tiennyt ja kyennyt lähtemään ajoissa. Ex onnistui saattamaan minut siihen luuloon, etten olisi yksin pärjännyt, vaan hän oli se joka piti minut ns. hengissä. Kyllä, halliten kaikkea minussa. En saanut edes poistua kodistani minnekään ilman lupaa, ja loppumetreillä en saanut lupaa edes ulkoilla ja kauppaankaan en olisi saanut lähteä, menin sinnekin kuulemma huoraamaan ja etsimään miehiä.

Nyt jälkeenpäin olen usein ihmetellyt miten olen jaksanut, kestänyt ja sietänyt niin kamalaa suhdetta. Minussa eli ikuinen toivo kaiken muuttumisesta parempaan, olihan exällä niitä ajoittaisia hyviäkin hetkiänsä, jolloin hän oli ns. normaali. Ne hetket antoivat aina toivoa, mutta nyt tiedän senkin olleen esitystä exän taholta, suunniteltua ja kylmäveristä kun huomasi, etten enää kestänyt hänen höykytystään ja hän alkoi sitten todellakin esittää olevansa ns. hyvä ihminen, ilman tunteita. Miksi en ymmärtänyt exän tunnekylmyyttä ja kykenemättömyyttä tunteisiin? Huomasin kyllä, mutta luulin itseni ja uskottelin itselleni, että huomioni oli väärä, että itse tulkitsen exää väärin tai syytin aina itseäni exän sanoista, teoista jne. Uskoin aina, että vika oli todellakin minussa ja aina yritin toimia paremmin exää kohtaan.

Kaiken minulle tärkeän ex onnistui aina käyttämään hyväksi jotenkin. Hän myös tiesi minun pitävän syksystä ja saattoi aina väliin muka olla pitävinään siitä myös, tänään en usko hetkeäkään, että olisi tosissaan jostakin syksystä jotakin edes tuntenut, sekin oli vain keino päästä minuun käsiksi jollain tasolla.

Hankalaa kuvailla, koska exän tekemiset ja toiminta ovat todellakin niin uskomattomia, että itsekin mietin ja kyseenalaistan itseni jatkuvasti hänen teoistaan ja omista muistoistani. En haluaisi mitenkään hyväksyä niitä asioita, joihin olen joutunut exän kanssa ollessa avioliitossa. Kun ymmärrän, kuinka sairas olikaan se kupla, missä elimme. Ja missä lapset elivät ja edelleen joutuvat elämään.