Olisikin kiltti narsisti pelkästään, semmoinen olisi ihan kiva ja hauska ja ennenkaikkea vaaraton sopimattomineen puheineen, mutta kyse ei ole kiltistä narsistista.

En oikein tiedä, mikä on oikea termi kuvaamaan ihmistä, joka on suunnitelmallinen, kykenemätön tuntemaan mitään, osaa esittää tilanteen mukaan tunteita, osaa hallita toisia ihmisiä tekemään mielensä mukaan, vihaa jokaista ihmistä ainakin omissa puheissaan, haukkuu muut, jopa omat perheenjäsenet ja käyttää erilaisia väkivallan muotoja perheensä hallintaan. Esittää muille loistovanhempaa, jolla menee elämässä paremmin kuin hyvin. Osaa pitää kulissit pystyssä. Kasvokkain on niin hyvää pataa, vaikka on juurikin haukkunut alimpaan maanrakoon toisen jollekulle.

Itsekkyys ja oman edun tavoittelu muista välittämättä, keinoja kaihtamatta...mitä se on? Kun jopa omat lapset ovat vain pelinappuloita, keinoja ansaita tukku ylimääräistä, muutoin heistä ei ole mitään hyötyä.

Toivon niin tosiaan nuorimpien lasten oppineen oikean ja väärän eron, jotta he tietävät mikä on oikein ja mikä väärin. Loppu on sitten heidän käsissään, niin ikävää kuin se onkin. Minä voin huutaa apua tuuliin täysin turhaan, minua ei kuunnella, ei kuulla. Minuun on vaikea uskoa, koska toinen puhuu mustan valkoiseksi ja kulissit on kunnossa ja vaimoke suojelee vahvistaen toisen sanat. Altavastaajana on vaikea näyttää toteen lasten kokemuksia, lapset peruvat puheensä heti, kun isänsä on läsnä, ongelmia ei yhtääkkiä olekaan, vaan kaikki on hyvin. He eivät luota, he pelkäävät kostoa ja lopullista hylkäämistä.

Kuka voi auttaa? Sitä olen vuosien aikana kysellyt, teen parhaani lasten hyväksi, yritän samalla itse toipua ja hallita pelkoni. Tasapainottelen ja yritän pitää yllä lasten luottamusta elämään, ihmisiin. Kannustan heitä säilyttämään omat ihmissuhteensa, oman elämänsä ja sosiaalisuutensa. Yritän olla tukena ristiriidoissa, jotka syntyy sairaan ja mielipuolen päässä, ristiriidoissa, jotka tulevat esiin arjen isoissa ja pienissä asioissa.

Vielä, toisinaan lapset tahtovat ja haluavat yrittää luottaa tuohon toiseen vanhempaan, vaikka jo hyvin tietävät kuinka pettymys tulee kerta kerran jälkeen. Joskus aikanaan riitti, että lapset saavat puhtaat vaatteet ja ruokaa, tänään heidän kasvettuaan jo isommiksi muutkin tarpeet alkavat painaa päälle. Henkinen hyvinvointi korostuu aiempaa enemmän ja sitä ei isän kodissa näy, siellä ei ole lämpöä, ei rakkautta, ei välittämistä. Vain isän omien etujen maksimointia ja lasten heitteillejättöä monissa asioissa ja tilanteissa.

Koulujen alkaminen suurine ja pienine muutoksineen mietityttää lapsia, puhelimitse iltaisin kuuntelen ja juttelen lapsille ja teen sen, minkä nyt puhelimessa pystyn. Puhelin menee mykäksi, perään tulee viesti, "anteeksi, iskä tuli ja en voipuhua enää". Yritän soittaa päivällä, vastaus tulee viestillä " en voi puhua, iskä on kotona". Puhelin pirahtaa heti, kun kukkulankuningas on ulkona tai lapset päässeet ulos. On tuo kamalaa, vielä vuosienkin päästä erosta isä ei omilla viikoillaan anna lasten pitää yhteyttä minuun ja jos lapset jäävät kiinni puhumisesta minulle, siitä seuraa heille helvetillinen huuto ja minun haukkuminen. Olen usein saanut kuulla sen, kun joku lapsista on jättänyt linjan auki, kuulen kuinka isänsä vaahtoaa ja vaatii selitystä kenen kanssa on puhunut puhelimessa ja mitä on puhuttu.

Ja muuta en voi, kuin auttaa lapsia sietämään, lohduttamaan. He kokevat olevansa vaarassa ja silti eivät uskalla kertoa totuutta, tiedän itsekin sen tunteen, esitin itsekin vuosia kaiken olevan loistavasti. Vaikka naapurit kuulivat yölliset kohtaukset, näkivät jaksoin silti sanoa ettei ole hätää. Tänään kadun sitä, etten kertonut mutta olisin kuollut jos olisin sanonut asioiden oikean laidan. Niinkuin lasten isä usein sanoi, yksi lyönti oikeaan paikkaan ja minä kuolen. Se riitti pitämään suuni supussa ja tekemään kuten käskettiin ja annettiin ymmärtää.

Lasten isältä puuttuu kaikenlainen inhimillisyys, hän ei ole koskaan esimerkiksi auttanut ketään ja on vain haukkunut heitä, jotka ovat apua tarvinneet sekä syyllistänyt heidät omista avuntarpeistaan. Se tuntui ja tuntuu edelleen kauhealta, kuinka joku ylipäänsä voi olla niin julma, ettei ymmärrä ettei kukaan huvikseen apua pyydä.

Ihmiset lohduttavat ja sanovat, ettei tarvitse enää kovin montaa vuotta kestää, mutta kukaan ei pysähdy miettimään lasten tuskaa, pelkoja ja sitä kuinka se kaikki vaikuttaa minuun. Onneksi lapset sentään osaavat kertoa tunteistaan ja uskaltavat edes vähän kertoa, mitä isän luona tapahtuu. Mutta, jokainen kerta he vain puhkeavat itkuun, yrittävät olla isoja ja niellä tunteensa ja vähättelevät kokemiaan asioita, vaikka kaikki mitä isällään tapahtuu on sairasta, epänormaalia ja tunnekylmää hylkäämistä sekä henkilökohtaisia loukkauksia ja rajojen rikkomista ja välinpitämättömyyttä. Vanhimmat lapset yrittävät ja tekevät pienenpien eteen sen minkä kykenevät isän luona, he tietävät omasta kokemuksestaan, mitä vaille he itse jäivät ollessaan samanikäisiä ja tietävät nyt, mitkä asiat ovat vinksallaan ja yrittävät toimia kilpenä pienille isänsä ja heidän välissä. Sekin on väärin, mutten voi tehdä mitään asialle kotoani käsin ja en kiellä vanhempia lapsia puolustamasta pienempiään ja heidän oikeutta normaaliin elämään.

Toivon, että lasten isälle tulisi hetkellinen "mielenhäiriö" ja hän luovuttaisi ensinnäkin lasten osoitteet minulle, ja sitten sen jälkeen todellakin toivon että hän häipyisi paikkakunnalta niin pitkälle kuin mahdollista, pääsisimme vihdoinkin muu perhe elämään elämää ilman varjoa ja pelkoa. Asiat alkaisivat sujua, kuten niiden pitääkin ilman, että isä jaksaa jokaiseen asiaan keksiä hankaluuksia joko tahallaan tai tahtomattaan. Syyttömiä lapset ovat isänsä käytökseen ja toimintaan, ja heidän ei pitäisi joutua todistamaan tai olemaan kohteina isänsä vihalle tai olemaan pelinappuloina hänen sairaassa pelissään.

Tosin, yritän lohduttautua sillä, että kovia kokeneet lapseni eivät aikuisina ja nytkään kovin helposti hätkähdä elämän edessä. Ihan pienet tai suuremmatkaan koettelemukset eivät heitä kaada, vaan ovat tottuneet olemaan sinnikkäitä, toivomaan parempaa huomista, iloitsemaan kaikkein pienimmistäkin asioista ja ennenkaikkea hallitsemaan itsensä ulkoisesti ja sisäisesti ovat hyvin vahvoja jo nyt. Osavat unohtaa ja siirtää omia tarpeitaan paremmin kuin moni hyvään ikään ehtinyt aikuinen, tietävät paljon jo nyt siitä, mikä on oikein ja normaalia ja heille ei oikein voi valehdella, ei mene läpi. Lohduttaudun, ja lohdutan lapsia, he ovat monia kokemuksia rikkaampia, elämä ei tule heille yllätyksenä aikanaan, tietävät mitä "ihmisyys" pahimmillaan voi olla ja osaavat katsella maailmaa myös kulissien taakse, kaikki ei ole välttämättä jokapaikassa niinkuin halutaan näyttävän. Totuus voi olla toinen, ihan kuin heilläkin on ja on ollut.