Olen vuoden päivät pitänyt vihkosta, johon kirjoittelen omia kannustuslauseita, toiveita ja asioita, joita tahtoisin elämääni. Selailin äsken sitä aamukahvin lomassa ja kyllähän ne pienet jutut ja vähän suuremmatkin asiat on hyvin vuoden aikana toteutuneet. Viime kesänä muistelen kirjoittaneeni vihkoon toiveen uudesta kodista ja kuinka ollakaan, muutimmekin hyvin nopealla aikataululla uuteen ja pienenpään kotiin viimevuoden lopulla. Samoin muita pieniä toiveita ja hankintoja on toteutunut, sellaisiakin jotka olin jo tyystin unohtanut elämän melskeessä.

Vuosia sitten erotessani muutin kotiini ilman huonekaluja, ilman mitään kodin tavaroita. Lahjoituksena sitten sain mm. vanhan pienen parisängyn, jossa nukun edelleen. Toiveissa olisi nyt hankkia ihan uusi sänky. Samoin pienellä rahalla ostin vanhalta pariskunnalta keittiön pöydän ja tuolit. Nekin palvelevat edelleen hienosti ja on ajatonta mallia vuodelta 50 varmaankin. Nyt kuitenkin tahtoisin jotakin uutta myös keittiöön, tähän pienen pieneen tilaan, jossa me koko porukka ahtaasti istuen mahdumme sovussa kuitenkin olemaan. Sohvat aikanaan hankin kierrätyskeskuksesta muutamilla kympeillä, ja ne onneksi sain uusittua käytettynä tosin nekin, mutta uudenveroisina. Nyt toivoisin uusia, koska alkavat olla istuttuja ja ovat turhan isoja kapistuksia tähän muutenkin pieneen tilaan.

Samoin säilytystilaa vaatekaapin muodossa edelleen haikailen, sekä lapsille järkevää ratkaisua huonejaoissa. Niin, että jokainen olisi tyytyväinen ja jokaisella olisi se oma tilansa hakeutua omaan soppeensa. On jo nyt alkeelliset ratkaisut, mutta en ole itse tyytyväinen, jokin muutos pitää saada aikaan, jotta koti alkaa toimimaan niinkuin sen pitää. Tavarat on väärissä paikoissa, ja tosiaan tietyt huonekalut eivät enää mahdu tänne, kuten edelliseen kotiin. No, aikaa ei ole kuin koko loppuelämä, joten asia kerrallaan järjestyy jotenkin, sen tiedän.

On paljon asioita, jotka on toteutuneet. Kuten rauhaisat aamukahvihetket linnunlaulun säestämänä. Aamuisin ensimmäinen ajatus ei ole enää se, että onko jo pakko nousta, ja iltaisin en malta käydä unille. Jokin on siis muuttumassa, en voi sanoa että kaikki on jo muuttunut, mutta jotain on jo tapahtunut, ihan oikeaan suuntaan olen menossa siis. Kykenen jälleen jollain tavoin kuvittelemaan mielessäni tulevaa, se musta aukko on poissa ainakin osan aikaa ja oloni ei ole enää niin hukassa oleva, kuin se oli useamman vuoden.

Olen toivonut fyysiseen elämääni asioita, jotka huomaan toteutuneen. Omalla parvekkeella kasvaa nyt tomaatteja, kukat kukkivat kauniisti, kunnes loputon auringonpaiste näännytti ne, mutta kuitenkin. Katselen "omaa" pihlajaa, maisemat ikkunoista tuovat luonnon sisälle äänineen kaikkineen ja olo tulee levolliseksi.

Olen myös saanut suhteet kuntoon oman äitini kanssa, samoin sisaruksien kanssa näyttää siltä, että välit eivät ole menneet ihan kokonaan. Väliaika teki tehtävänsä ja omasta asenteesta on paljon kiinni, millaiseksi tapaamiset muotoutuvat. Nyt on ainakin turhat odotukset puolin ja toisin poissa, äitini ei pääse sotkemaan välejä ja toimimaan välikätenä, kuten ennen ja meidän tietämättä. Osaan ainakin itse jo jättää äitini höpinät muista ihmisistä hänen puheikseen ja luuloiksi ja luotan vain jokaisen omiin juttuihin, koska tiedän äitini värittävän asioita omaksi edukseen ja haluamiksiin lopputuloksiksi.

Niin ja selvisin hengistä yhdestä murkkuikäisestä, usko oli jo loppua, mutta nyt kaikki näyttää positiiviselta. Sieltä kuoriutui sittenkin vastuuntuntoinen ja omaan elämäänsä hienosti suhtautuva nuori ihminen. Rankkaa oli ja monilta jutuilta olisin toivonut meidän välttyvän, mutta nyt kaikki on paremmin kuin hyvin, elämä koulii tosiaan niinkuin pitääkin, jokaista omalla tavallaan ja ihmisestä sitten riippuu, ottaako opikseen vai ei. Tämä nuori kulki ainakin murrosikänsä samoja polkuja, kuin itsekin aikanaan ja toinen ihme siis näyttää tapahtuneen. Voin tuntea, että tein ainakin jotakin oikein ja oikeissa kohdin, ajoissa ennenkuin oli liian myöhäistä. Samasta asiasta nuoreni nyt kiittelee minua, etten antanut periksi vaan sinnikkäästi pidin kiinni, siitä minkä koin hänelle oikeaksi.

Juuri nyt toivon oman taloudellisen tilanteen helpottavan, että keksisin sen työn, johon voisin ottaa osaa ja voisin senkin saralla kokea olevani ihminen tässä yhteiskunnassa. Kun löytäisin sen oman vahvuuteni ja kykyni johonkin työhön, jota sitten jaksaisin tehdä pidempäänkin ja asiallisella palkalla. Mutta, näillä koulutuksilla muiden, kuin oman alan työn hakeminen on yhtä tyhjän kanssa, koska molemmat antavat pätevyyden vain tiettyyn asiaan. Ja toinen ammateista on nyt poissuljettu kokonaan. Päätös on kypsynyt vuosien sijaistamisten aikana, jokainen työsuhde on vahvistanut omaa tietoisuuttani siitä, etten halua palata takaisin sorvin ääreen sen ammatin myötä.

Yrittäjäksi en voi vielä alkaa, koska lapset. Itse pärjäisin kyllä syömättäkin, mutta lapset on ruokittava ja kelan työttömyyskorvaus on kuitenkin juuri sen verran enemmän, kuin mitä tienaisin yrittäjänä. Joten se pitää viellä unohtaa muutamiksi vuosiksi ainakin. Ja työllistyminen tuohon ammattiin ei onnistu mitenkään muuten. Joten olen vähän kuin umpikujassa jo pelkän työnhakemisen kanssa.

Katsellessani avoimia töitä, huomaan miten minulta puuttuu kokemus tai koulutus moniin sellaisiinkin töihin, jotka voisin opetella siinä työn lomassa, mutta kun yksinkertaiseenkin työhön pitää olla se vuosien kokemus, sopiva koulutus jne niin olen vähän kuin hukassa. En voi edes hakea, koska ei ole mitään näyttöä mistään osaamisesta ja tai sitten se osaaminen on hyvin rajatulla alueellla ja se ei pelkästään riitä.

Positiivisiin toiveisiin liittyen painoni putoaa edelleen, olen siitä tyytyväinen ja muutama kilo vielä, alle 5 kiloa ja olen omassa kuosissa. Nyt paino on jo alle 60 ja olo on parempi ja on mukavaa jälleen mahtua omiin vaatteisiin. En ole asian eteen tehnyt muuta kuin järkeistänyt ja yksinkertaistanut syömiset, siis täydellinen herkkulakko koskien koko porukkaa. JO jokaviikkoiset herkuttelut saavat painon nousemaan, vaikka liikkuisikin monipuolisesti, silti energiamäärät nousevat liian suuriksi kuluttaa ja voin sanoa, että nykyinen 2000kcl energiamäärä vuorokaudessa on ihan liikaa kelle tahansa. Jos et liiku, ei tarvitse syödäkään on ollut minun mottoni tämän kesän. Ja helteillä nyt ei ruoka maistukaan.

Niveleni ja kivut helpottivat kevään aikana. Napsin kuuriluontoisesti määrättyjä pillereitä ja unohdan ne sitten aina ottaa, kun olo helpottuu, tiedän ettei niin pitäisi tehdä mutta, säästän ainakin vähän apteekkimenoissani.

Kyllä tämä tästä, joskus yksittäinen pieni seikka tai kasautuvat itsestä riippumattomat lasten isän ongelmat ja tempaukset laittavat pääni koville, mutta ihmeen kaupalla olen kaikista niistäkin selviytynyt, vaikka aina onkin tuntunut, etten olisi enää jaksanut yhtään enempää. Irtipäästäminen ja asioiden hyväksyminen sellaisinaan on auttanut itseäni sietämään niitä asioita, joille en mahda mitään.

Jatkoon toivon, että jokainen lapsista saisi virallisen osoitteensa minun luokseni, jotta lasten elämä helpottuisi ja heidän tarpeensa tulisi huomioiduiksi. Tuo on se suurin toiveeni tällä hetkellä, ja mitä nopeammin, sen parempi lapsille itselleen. Sitä en tiedä, kuinka lasten isä kykenisi näkemään oman itsekkyyden tuossa asiassa ja päästämään irti sairaista ajattelumalleistaan pitää kiinni päätöksestään, ettei lasten osoite ikinä muutu luokseni. Lasten isukki vain ei näe oman toimintansa haitallisuutta lapsiinsa vaan itsekkäästi pitää kiinni saavutetuista eduista ja lapset kärsivät hänen takiaan. Ja ei ole oikein, että täysin "vieras" ihminen kanssani huolehtii viimekädessä lasten tarpeista, koska lasten oma isä ei kykene samaan.