Alan pikkuhiljaa olla valmis poistumaan tästä yksinäisyydestäni, osin vapaa-ehtoisesta ja omasta halustani ja toiveestani sekä myös tahtomattani tapahtuvasta yksinäisyydestä.

Lasten harrastusten myötä olen joutunut tai päässyt tapaamaan ihmisiä, toisia vanhempia ja jo se yksin on ollut minulle siedätyshoitoa ihmispelkoon. Ihmispelko tuli avioliiton aikana, niiden vuosien mukana kuunnellessani exmiehen saneluita minusta ja muiden ihmisten oletetuista mielipiteistä minusta. Ex onnistui pilaamaan jopa orastavat ystävyyssuhteet työpaikalla omilla olettamuksillaan ja luuloillaan.

Nyt, tänään saan olla rauhassa exän arvosteluilta, ne eivät kulje selkäni takana ja naputa ja syyllistä minua kaikesta siitä, mikä on normaalia.

Huomaan useammin kaipaavani aikuista juttuseuraa, ihan vaan seuran vuoksi. Olen käynyt uudelleen koko alkukesän pienimuotoisessa terapiassa, ja siellä sitten tajusin, että kyllähän minulla on vielä jäljellä joitakin ihmisiä, joihin en vain ole jaksanut pitää yhteyttä. En siis ole ihan täysin yksin.  Alkukesastä sain yhdelle ihmiselle kerrottua, miksi en kykene aktiivisesti olemaan yhteyksissä ja hän onneksi ymmärsi minun kantani ja sen, että kyse on vain minusta ja siitä, että tarvitsen sen yksinäisyyden ensin, ennenkuin voin uudelleen palata ihmisten pariin.

Pariakymmentä vuotta elämää ei voi ihan tuostanoinvaan laittaa pakettiin ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kyllä jo pelkkien kokemusten läpikäymiseen menee aikaa, saati sitten siihen, että kokoaa itsensä uudelleen. Itsensä löytyminen ei käy ihan kädenkäänteessä, varsinkin kun ex on jatkanut kiusaamistaan myös eron jälkeen ja osin tipauttaa aina kasaamani palaset uudelleen rikki.

Mutta huomaan itsessäni tietyn tarpeen olla osa jotakin yhteisöä, ryhmää ja kaipaan ihmisiä. En koskaan uskonut sanovani tuota, mutta niin sitä vain kasvaa, hyvin vähän kerrallaan.

Huomaan, miten olen ollut kovin tyytyväinen yksinäisyydessäni, suurimman osan aikaani. Olen nauttinut perheeni seurasta ja ollut lasteni tukena ja turvana. Miesystävä on pysynyt jokseenkin taustalla, ja tehnyt hurjan määrän ylimääräisiä tunteja lasteni eteen, koska ex ei kykene huolehtimaan pihiyttään lasten tarpeista.

Kaipaan parisuhdetta miesystäväni kanssa, mutta ylimääräiset tunnit työmaalla vievät kaiken energian ja tavallaan se verottaa parisuhdetta. Teen itsekin silloin tällöin pätkiä mutta varsinkin kelan ikäänkuin rangaistukset vievät haluja ottaa vastaan mitään lyhyitä pätkiä, koska laskut pitää pystyä ajoissa maksamaan ja se ei taas onnistu jos ja kun pätkät katkovat etuuksia.

Mutta, jatkossa toivon sosiaalisen puoleni henkiinheräämistä, ystävyyksien piristymistä ja ehkä jopa uusien tuttavuuksien löytymistä. Ja ilman velvotteita. Toivon myös, että löytyisi se minulle sopiva paikka tehdä työtä, pienemmillä tunneilla ja hyvällä palkalla, niin että kykenen myös toimimaan kotona työn jälkeen normaalisti.

Toivon myös, että jokainen kotona asuva lapsi muuttaisi virallisen osoitteensa luokseni, jotta heidän elämänsä olisi sen myötä mahdollisimman sujuvaa ja vähemmän mutkatonta.

Toivon paljon positiivisia kokemuksia elämästä, ihmisistä. Mukavia ja iloisia yllätyksiä syksyyn ja koko loppuelämään.