Tajusin erään merkittävän seikan, jota en ole edes tahtonut nähdä, en ole halunnut nähdä sitä...Minulla on iso ongelma, nimeltä minä itse.

Olen puun ja kuoren välissä jälleen kerran.

Tulevaisuudessa siintää ikävä oikeusjuttu, huoltajuuskiista. Monia vuosia olen tuota ikävää tapahtumaa saanut siirrettyä, olen paikannut kaikin keinoin lasten hyvinvointia isänsä luona ja välttynyt itse kohtaamasta lasten isän ikävää käytöstä niin itseäni kuin lapsiani kohtaan joskus hyvin ja joskus hyvin huonosti. Lapset joutuvat jokatapauksessa olemaan isänsä maalitauluina hänen ampuessaan nuolensa. 

Enää ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, lasten hyvinvointi on etusijalla ja enää en sitä kykene isänsä luo saamaan lapsille. En voi mitenkään vaikuttaa siihen, miten isä kohtelee lapsiaan. Edelleen mietin, mitä jos olenkin väärässä? Kyseenalaistan itse itseni aina uudelleen ja toivon typerästi parasta ja en osaa edes pelätä pahinta, ennenkuin jotain sattuu ja sattuuhan sitä, jos ei päivittäin niin viikottain ainakin.

Kokemuksesta tiedän, miten kaikki yritykset lasten hyvinvoinnin tukemiseksi ovat olleet tuhoontuomittuja. Isä huutaa ja raivoaa ja uhkailee ja kiristää lapsensa hiljaisiksi ja minä saan kaikesta syyn niskoilleni ja syyttää minua kaikesta mitä itse tekee.

Pelkään, että pääni ei kestä ja jos oma pääni ei kestä, en jaksa silloin olla lastenikaan tuki aina vaan toistuvissa vaikeissa tilanteissa. Kuitenkin, totuus on, ettei ole minun vastuulla se, miten isä hommansa hoitaa tai jättää hoitamatta omilla viikoillaan.

Totuus on, ettei yhteistyö meidän vanhempien kesken toimi edes alkeellisella tasolla ja sekin vähäinen yhteistyön määrä katkesi joskus vuosi takaperin isän haluttomuuteen tai kykenemättömyyteen. Mitä lie peliä sekin oli? Sen isä osaa, pelata asioilla hyvin taitavasti ja toimia kovin suunnitelmallisesti.

Tänään kuitenkin tajusin, että olen siirtänyt ja siirtänyt omaa taakkaani liiaksi tulevaan. Kuvitellut, että ehdin sitten joskus myöhemminkin käsitellä omat kipuni, sitten kun lapset ovat lähteneet pesästä. Ymmärrän, miten väärässä olen tuon asian suhteen. Keskittyessäni vain lasten hyvinvointiin, olen onnistunut kieltämään sen oman oikeuden omaan hyvinvointiin ja en esimerkiksi ole ollenkaan kokenut tarpeelliseksi omien traumojeni läpikäymistä. Tosin asiat ovat niin tuskallisia, etten olisi edes kyennyt mihinkään syvällisempään. Nyt niistä on jo useampi vuosi, etäisyyttä on tapahtuneisiin paljon, ja vaikka olenkin itse yhdistänyt lamaantumiseni tiettyihin muistoihin ja tilanteisiin, olen oppinut luottamaan, että saan itseni takaisin tasapainoon.

Olen eron jälkeen vuosien ajan pelännyt kaikenlaisia kohtaamisia lasten isän kanssa. Olen kuitenkin kestänyt, sietänyt kaikki luulot, haukut, arvuuttelut ja ikävät kommentit hänen taholtaan. Kärsinyt ja nieleskellyt kyyneleitä, purrut huuleni rikki ja puristanut kynsilläni haavat kämmeniin istuessani ja kuunnellessani ja olen yrittänyt puolustautua katteettomilta syytöksiltä, luuloilta minusta ja elämästäni.

Sana sanaa vastaan. Se, kumpi osaa ikäänkuin näytellä osansa ja valehdella paremmin, saa osakseen enemmän uskottavuutta, se jolla on kaikki kulissit ns. kunnossa koetaan toisten mielissä uskottavampana kuin se, joka suuttuu perättömistä väitteistä, yrittää kertoa kyyneleiden lomasta totuutta, puolustaa lasten hyvinvointia.

Mietin, olenko niin vahvistunut, että jaksan oikeusprosessin, mietin myös lapsia, jotka joutuvat kovin kamalaan tilanteeseen ja kokemus on nyt opettanut, ettei lasten elämä ainakaan helpommaksi muutu, päinvastoin heidän elämänsä muuttuu helvetiksi ja en tiedä, miten lapsia sellaiselta voisi suojata? En mitenkään tahtoisi saattaa lapsia ikävään tilanteeseen tietentahtoen, koska he ovat vain lapsia, syyttömiä kaikkeen.

Kun joku voisi luvata minulle, ettei lasten tarvitsi kärsiä, heidän ei tarvitsisi joutua kohtaamaan isänsä raivoa, huutoa, ja pelätä käsiksi käymistä. Kun joku voisi luvata, ettei he joutuisi kuuntelemaan isänsä syytöksiä ja halveksuntaa minua kohtaan ja ettei lasten tarvitsisi kuunnella uhkauksia ja ehtoja isänsä suusta siitä, etteivät enää saisi mennä isänsä luo ollenkaan. Kun joku voisi luvata, ettei lapset saisi tuta isänsä vihaa. Mutta, kukaan ei voi säästää lapsia. Onko silti minun otettava se riski, että isä hylkää lapsensa raivon saattelemana?

Erossa toivoin osin pakon saattelema, että lapset voisivat pitää isänsä osana elämäänsä, että isä saisi myös olla osa lasten arkea silläkin uhalla, että lapset joutuvat kovin voimakkaaseen elämänkouluun jo pienestä, että pitää hyväksyä sitten se, että lasten kärsimys on taattu monissa asioissa.

Eron jälkeen olin totaalisen väsynyt, nyt olen totaalisen väsynyt siihen, että lapset joutuvat kärsimään, aivan samoin kuin itse aikanani kärsin. Sitä mukaa, kun lapset kasvavat, kärsimyksen määräkin kasvaa.

Joskus yritän miettiä realistisesti, järjen avulla miettien, mitä jos olenkin väärässä? Mutta tiedän, etten ole. Tiedän mitä olen itse kokenut, kenen taholta ja olen myös nähnyt itse sen, miten toinen kohtelee lapsia huonosti, kun sille päälle sattuu ja sitä päätä on nyt ollut enemmän kuin tarpeeksi.

Lapset toivovat tilanteeseen muutosta, isä kieltäytyy kaikenlaisesta yhteistyöstä. Isä kieltäytyy myös todennäköisesti edes keskustelemasta mistään lapsiin liittyvästä asiasta? Hän jo kuulemma istunut ihan tarpeeksi typerissä palavereissa.

Mietin, että olenko itse jotenkin vaatimassa isältä liikoja mutta järki sanoo, ettei perusasioiden toteutuminen lasten kohdalla ole mitenkään liikaa vaadittu. Tai se, että lapsia kohdeltaisiin ikätasoisesti, ihmisyyttä kunnioittaen eikä kuten esineitä, joista halutaan eroon. Lapset ovat vain kulissia isänsä luona, osa suurta näytelmää, jossa isän ego? saa loistaa ja mätä senkuin pursuaa ovista ja ikkunoista.

Kuitenkin, olen vaikean tilanteen edessä. Joudun punnitsemaan haluanko asettaa lapset entisestään vaikeampaan tilanteeseen ja isänsä entistäkin huonompaan kohteluun? Vai jatkanko edelleen sen toivomista, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi ja kuitenkin tiedän, että kaikki menee jokatapauksessa huonompaan suuntaan.