Viimeyönä uni ei tahtonut tulla, valvoin ja päässäni pyöri ajatuksia. Kääntyilin ja patjakin allani oli olevinaan kovin muhkurainen, samoin tyyny ei asettunut mitenkään päin. En osannut rauhoittua, hermostuin äänistä ympärilläni, tuhinaa ja kuorsausta. Nousin ylös, kävin haistelemassa kosteaa yöilmaa, kävin huussissa, join vettä ja edelleen jokin kalvoi sisintäni, jokin kalvaa edelleen sisintäni.

Jonkinlainen takauma jälleen, ymmärrän senverran jo itseäni ja tiedän tämän menevän ohi, mutta silti en pidä tästä. Pari ilkeää viestiä lasten isältä, kiristystä tällä kertaa ja koko elämä pilalla parin viestin vuoksi. Lapset ovat isällään, tunnelma siellä on kuulemma kovin vihainen ja luulen olevan pelottavakin. Tieto saa minut pois tolaltani, isä vihaisena on arvaamaton ja mitä tahansa voi sattua. Tilanne kokonaisuudessaan on käsittämättömän jopa naurettava, mikäli joku ulkopuolinen kuulisi tai näkisi. Mutta oikeasti nauru on kaukana, mitään huumoriin viittaavaa ei todellakaan ole. Siirrän omia pelkojani, mietin, ettei mitään pahaa ole aiemminkaan tapahtunut, vaikka tiedänkin isän keinot lasten hiljentämiseksi. Uhkailu, lahjonta ja kiristys.

Kärsin, mutta niin kärsii lapsetkin. Aamu, kuulen hämärästi puhelimen herätyksen, nukahdan uudelleen. Herään ja huomaan molempien nukkuneen pommiin, kiire ja harmitus valtaavat yhtäaikaa mielen, koska puhelimen muistutus ilmoittaa, että tapaaminen on vartin päässä, ja minä makaan sängyssä. Nousen nopeasti ylös, puhelin lentää kädestäni lattialle ja ei enää käynnisty, loistavaa, tämäkin tähän hetkeen, kaikkeen rahanmenoon ja kuluihin vielä päälle. Päätän etten ehdi tapaamiseen, antaa olla, tirautan itkun ja päätän kuitenkin toimia, pikapesu, pikakahvi, nopeasti vaatteet ylle, hammaspesut ja tiedän myöhästyväni, mutten voi ilmoittaa ja ei auta kuin mennä. Onneksi menin, myöhästyin kymmenen minuuttia.

On orpo olo ilman puhelinta, siellä oli kalenteri, omat ja lasten menot, kuvat ja kaikki muu enemmän tai vähemmän tärkeä asia. Nyt ei ole mitään...

Noh, rahanmenoa olisi ollut ja on ihan riittämiin ilman puhelimen rikkoontumistakin. Ja nyt on sitten autosta päästävä eroon, nyt ei ole enää varaa siihen, joten viikonloppuna ajattelin päästä rohjakkeesta eroon ja ja niillä muutamilla satasilla sitten ostaa jonkun kotteron, jolla lapsia kuskaan.

Työvälineeni ajattelin myös myydä, miksi säilyttää asioita, jos ei koskaan ole varaa mitään tehdä? Ja ne vain kuluttavat joka kuukausi summan rahaa varaston vuokrana. Niistä jokusen saturaisen ehkäpä saa? Sitten turha enää haikailla senkään perään, mutta minkä teen?

Tänään aamu alkoi hienosti, uuden puhelimen myötä uuden tekniikan opettelun jälkeen huomasin, että yhteydenpito toimii loistavasti, kun on olemassa oikeat sovellukset, helpompaa ja nopeampaa entiseen verrattuna. Ja en tiedä, onko jotakin kohtalon sanelemaa, mutta jälleen kerran vuosikymmenien takainen ihminen oli ottanut minuun yhteyttä ja vaihdoimme hieman kuulumisia.

Sitten tämän päivän aikana sain pitkällisen, vuosien pohdinnan jälkeen päätöksen tehtyä, joudun todellakin hakemaan toimeentulotukea, nyt on selkä seinää vasten ja en mitenkään enää selviä laskuistani, vaikka kuinka olisin itse syömättä ne viikot, kun lapset on isän luona. Tai vaikka en ajaisi autolla metriäkään. Kirjalaskut ja nuorten opinnot ovat minun maksettavina, isänsä ilmoittaessa, ettei nuorten pidä opiskella, kun on liian kallista ja hän ei osallistu siihen touhuun eurollakaan, vaan minun pitää kaikki maksaa. Eihän tuossa nyt sinällään mitään uutta ole, exälle normaalia käytöstä kieltäytyä lasten kustannuksista kokonaan, niin ettei lapset saa todellakaan edes perusasioita isältään. Ja tuossakaan ei olisi mitään ongelmaa, mutta kun osa lapsista on isänsä osoitteessa ja luonnollisesti isä saa heistä tuet ja lapsilisät, niin hänenkin kuuluisi jotakin niillä rahoilla lapsille itselleen hankkia, vaan eipä tee sitä, vaikka lapset pyytävät joka viikko ja viimein minun on hankittava, sitten kun olen saanut kuukausia säästetyksi. Nyt tosin en ole onnistunut säästämään, en sitten euroakaan, ja lastenkin säästöt menivät vesilaskuun, melkein 400 euroa kerralla. Koko vuoden säästöt, niillä piti saada kouluun kirjat tämän syksyn aikana.

Mutta, en ole itsestäni ylpeä, en ollenkaan. Tänään koitti se surullinen päivä, jolloin olen täysin varaton, täysin pohjasakkaa ja jouduin hakemaan toimeentulotukea. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen näin pohjalla taloudellisesti ja minua hävettää niin paljon. Ja tietenkin minun tuurilla kelan sivut kaatuivat, sitten alkoi netti pätkiä, sitten myös puhelin alkoi temppuilla ja lopulta kun olin neljä tuntia käyttänyt hakemuksen ja liitteiden laittamiseen, joiduin lähtemään äidilleni tekemään hakemuksen loppuun, koska tässä hemmetin huoneistossa ei nettiyhteys edelleenkään toimi. Sähköposti takkusi ja jokainen liite oli jotenkin mennyt tyhjäksi luonnokseksi s. postiin. Melkein kuusi tuntia meni aikaa ensimmäisen toimeentulotukihakemuksen kanssa, mutta nöyränä liitin hakemukseen kahden kuukauden tiliotteita, kuva kerrallaan. Vakuutussopimuksia ja vuokrasopimuksia ja kaikkia muita liitteitä. Kävi ihan työpäivästä tuo homma, vaikka sen netistä saikin laitettua, mutta todella hidasta ja todella hankalaa ja jotenkin nöyryyttävää, mutta pakko on jotenkin lasten kirjat saada maksetuksi.

Tänään on ollut positiivisia juttuja, mutta myös paljon pieniä ikäviä tapahtumia. Kuitenkin, sain itseäni otettua niskasta kiinni ja rohkenin soittaa toiselle vanhalle tutulle, ja sovimmekin tapaamisen toisaalle. Jokohan alkaisin sietämään myös ylimääräisiä suhteita elämässäni? Olen vuosikaudet opetellut sietämään itseäni, nuollut haavojani täysin rauhassa ja antanut arpien parantua rauhassa. Ilolla kuitenkin odotan tapaamistamme.

Eilen olin tosiaan pitkästä aikaa hyvin vihainen, ja ei ollut kovin yllättävää, että siivosin kotia oikein olan takaa, puhelimen rikkoontuminen aiheutti niin paljon ylimääräistä vaivaa ja rahanmenoa, kun on kaikkea muutakin sille rahalle. Noh, eiköhän tämä tästä, ja miettiessäni asioita toiselta kannalta,

ymmärrän, että

asiat ovat minulla ja lapsillani loistavasti, mikä oli aikanaan lähtökohta ja mikä olisi ollut

mahdollinen huonompi vaihtoehto...mutta

ymmärsin, että olen osannut olla viisas ja kauasnäköinen lastemme asioissa, olen tehnyt oikein ja joustanut itse

ja mennyt puolitiehen vastaan ja kaikkea muuta lasten paras ja etu pitkällä tähtäimellä katsottuna.

Olen onnistunut välttämään mm. vuosikausien kalliit ja raskaat huoltajuusriidat, ja enää niitä ei edes kannata alkaa sotimaan, koska tilanne on ollut vuosikausia sama ja jokainen lapsista ehtisi aikuisikään, ennenkuin lopputulos olisi selvillä...

Tällä hetkellä lapsilla on kuitenkin molemmat vanhemmat arjessaan, fifty-fifty, ja vuoroasuminen on taannut niin lasten kuin vanhempienkin suhteet puolin ja toisin. Siihen se normaalius tosin päättyykin, mutta on edes yksi asia, joka toimii kuten pitää.