Oikeastaan olen oikein mielelläni exän mielessä narri, kohde jota hän voi pitää pilkkanaan. En ole silloin uhka hänelle ja olemassaolon harhalle.

Tietysti koen loukkaavana jokaisen letkautuksen, jonka lasten suusta kuulen ja yritän vain olla välittämättä kertoen samalla lapsille, ettei se ole oikein tai normaalia puhua kenestäkään niin, ei edes minusta ja että ei tunnu mukavalle.

On kuitenkin melkoisen hyvin, että olen lakannut olemasta uhka exälle. Samalla tiedän, että uhka/vihan kohde on vaihtunut johonkuhun toiseen hänelle läheiseen ja tällä hetkellä siis keskittyy häneen koko voimassaan. Onko se jo nyt hänen vaimokkeensa kenties? Vaiko yksi lapsistamme? Sen tiedän, että ainakin yksi lapsistamme alkaa muodostua isälleen uhkaksi, sitä mukaa kun hän kasvaa isommaksi. Aiemmin lapsuudessa hän oli narrin asemassa isälleen.

Se, lapsista joka on ollut syntymästään asti isin pikkulemmikki, alkaa hänkin olla jo kasvanut isoksi ja miettii parhaillaan, miksi hän ei koskaan kokenut isänsä vihaa ja kaltoinkohtelua ja miksi hän on aina saanut kaiken isältään, mitä on ikinä keksinyt pyytää ja on tajunnut sen, ettei isä ole kohdellut muita lapsiaan samoin. Samalla tuo lapsi on käsittänyt sen, miksi muut lapset ovat olleet kateellisia hänelle.

Silloin eron aikoihin en käsittänyt sisarusten välistä dynamiikkaa sitten alkuunsa. Sen käsitin alkeellisesti, että isänsä viha ja halveksunta sekä minun kokeminen uhkaksi hänelle oli syynä isän sanoihin ja tekoihin lapsille tuolloin eli isä puhui lapsille minusta valheita, keksi tarinoita, valehteli minun elämästä kaikenlaista ja syytti minua kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista sekä tietentahtoen yritti vieraannuttaa minua lapsista, joiden kanssa olin ollut jokaisen syntymästä asti 24/7 365 päivää jokaisena vuotena eroon asti. Lastensa kautta hän myös onnistui kiusaamaan minua niin taloudellisesti kuin alkuun myös arkea ennalta-arvaamattomasti muuttelemalla jo sopimiamme lasten tapaamisia jne.

Isä ei osallistunut perheen elämään ja oli pitkiäkin aikoja poissa kotoa mukamas työmatkoilla tai opiskeluissa. Tänään uskon vakaasti, että hän on ollut pitämässä toista naista hyvänä noina hetkinä, ollessaan poissa kotoa ja mukamas tehnyt 18-tuntisia työpäivä muulloin.

Ollessamme vielä avioliiton loppumetreillä, exä paljasti muutamia sivusuhteitaan ja yhden lehtolapsen. Tänään uskon vakaasti hänellä olevan lapsia enemmänkin niin samalla paikkakunnalla kuin muuallakin Suomessa, ympäri suomea, kun mietin, missä paikoissa hän aina milloinkin muka oli töissä.

Yhtenä kesäviikkona muistan saaneeni useita outoja puheluja silloiseen kakkospuhelimeen, joka oli tietenkin miehen nimissä. Siellä luurin toisessa päässä oli selvästi hämmentynyt ja hätääntynyt naisihminen, jolla oli vauva. Hän kovin varmisteli liittymän ja numeron kuuluvan miehelleni ja että mieheni todellakin asui kanssani. Olin hieman hämmentynyt kysymyksistä, joita nainen esitti ja vastasin niihin rehellisesti, kerroin myös, ettei mies juuri nyt ollut kotona, koska oli työmatkalla ja en osannut sanoa, koska palaa takaisin. Luulin tuolloin, että puhelu oli tullut väärään paikkaan ja nainen etsi jotakin muuta ihmistä, mutta väärässä olin. Muistelen naisen alkaneen itkeä kerrottuani olevani naimisissa ko. ihmisen kanssa ja pahoittelevani tilannetta ja kerroin uskovani, että soitti väärään numeroon. Oliko nainen löytänyt numeron mieheni puhelimesta kenties ja soitti siihen varmistaakseen, että mies puhui totta "yrityksen numerosta", kuten nainen kertoi ja olin niin hämmästänyt väitteestä ja kerroin, että ei meillä ole mitään yritystä, ei minulla tai miehellä. Mutta, jos miehellä olikin? Sekin on mahdollista...

Kerroin tuolloin exälle saamistani puheluista ja eihän hän niistä riemastunut, päinvastoin hajotti puhelimen iskien sen vihaisena lattiaan ja yllätys, piti hankkia uusi liittymä ja täysin uusi numero. Uskoin kaiken, mitä mies selitti minulle, luotin täysin, kuten luotin ihan viimeisiin vuosiin asti siihen, ettei mies ollut koskaan pettänyt minua. Ihmettelen itseäni ja sitä, miksi halusin olla niin sinisilmäinen ja halusin luottaa kuin kallioon tuossa asiassa?

Minusta tuli kuitenkin exälle uhka siinä vaiheessa, kun ilmaisin ääneen omia epäluottamuslauseitani ja epäilyjäni perustelujen kera. Voisin melkein sanoa, että siinä kohtaa perhehelvettimme ja minun helvettini alkoi todenteolla. Ymmärrän nyt näin jälkikäteen, ettei mies halunnut jäädä kiinni sivusuhteistaan ja elämästä, jota eli salassa. Ja kun oli jäämässä kiinni valheistaan, hän alkoi todenteolla loitontaa minut ihmisistä, etten kuulisi edes huhuja tai muuta vastaavaa. Samoin ymmärrän nyt sen, miksi mies vältteli kanssani julkista liikkumista paikkakunnalla. Hän oli monille heiloistaan väittänyt olevansa eronnut. Ymmärrän, miksi mies vaihtoi autoja kuin kalsareita, ettei kukaan voisi tunnistaa häntä autonsa perusteella.

Monet itselleni silloiset kummalliset asiat ovat saaneet selityksen tuosta exän naisystävien ja sivusuhteiden laajasta skaalasta. Ymmärrän erään tyomaani ihmisiä, joiden oli todella vaikeaa uskoa, että olin naimisissa ja että puheet perheestäni olivat totta, koska heillä sattui olemaan tutuntuttu, joka seurusteli samanlaisen ja samannimisen ihmisen kanssa onnellisesti. Ymmärrän nyt ne katseet, ne puheet selkäni takana sekä puheet pettävistä miehistä yleisellä tasolla sekä oman kurjan oloni kun en ymmärtänyt mistään mitään.

Minusta siis tuli uhka exälle alkaessani tosissani epäilemään ja olin jo jokseenkin varma pettämisestä ja hölmönä sen menin kertomaan exälle. Siitä seurasi sitten kammottava riita, useita kammottavia riitoja. Ynnäsin kaikki yhteen ja en oikein tahtonut itsekään uskoa, että asia olisi totta. Sitten tulikin somessa minulle kirje eräältä toiselta naiselta vierestä kaupungista. Hän halusi varmistaa, olimmeko eronneet jo ja kerroin ettemme ole eroamassa vielä tuolloin, uskoin silloinkin exän selittelyt ja jokin jäi kaihertamaan tässäkin asiassa ja vaikutti seuraaviin riitoihin.

Tuliko minusta uhka kun lupasin exälle, että kertoisin hänen tekemisistään koko maailmalle? Hänen äitinsä olisi exälle todella vihainen kuultuaan asiasta, koska poika olisi tahrannut koko heidän perheensä maineen. Mihinkä se siitä olisikaan muuttunut, tuo ajatus että "mitäköhän muut meistä ajattelevat?" Tulinko uhkaksi, kun kerroin exälle, etten välittänyt hittojakaan enää hänen periaatteestaan ja miettiä mitä muut meistä ajattelee? Tuolla mantralla hän oli jo oikein onnistuneesti hallinnut minua ja käytöstäni sekä suhteitani silloisiin jäljellä oleviin ystäviin.

Ja nyt en viitsi edes olla vihainen. Olen oikein mielelläni narrin asemassa, koska se takaa sen, että mitään pahaa ei tapahdu. En voi tehdä mitään sellaista, joka nostattaisi exän vihan minua kohtaan, koska hänen ainoa mahdollisuutensa kostaa on omien lastensa kautta. Ja sitä en halua. Narrina on siis ihan hyvä.