Voisin vallan mainiosti tulla katkeroituneeksi vanhaksi akaksi, happamaksi ja suupielet kurtussa olevaksi märisijäksi ja tiuskijaksi tai sitten voin unohtaa, alkaa elämään elämää, joka meni ohi ja ajatella, ettei koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa niitä pienenpieniä toiveita ja haaveita, jotka jäivät avioliiton jalkoihin. Voin kerätä itseni rippeet kasaan ja elää.

Tavallaan olen jo hyväksynyt oman menneen elämäni, sille en voi mitään, että meni niinkuin meni. OIkeastaan ainoa, mihin kykenen tällä hetkellä vaikuttamaan, on oma asenne ja oma elämäni juuri nyt. Voin itse valita, haluanko nauttia elämästä vai en, haluanko olla iloinen, onnellinen ja vapaa vai sidonko itseni menneeseen ja olen peloissani, katkera ja vihainen.

Tiedän kyllä, mitä haluan. Haluan sen positiivisen elämän, ilon ja onnen sekä vapauden elää elämääni, kuten kuka tahansa. Edelleen kaikki mahdollisuudet ovat olemassa.

Jokaisella on se oma ristinsä kannettavanaan, juuri sen painoisena kuin jaksaa kantaa ja juuri niin pitkään, kuin on tarvis. Joskus lasten ollessa pienempiä, mietin hyvin usein, miksi juuri he syntyivät meille, mikä on heidän tarkoituksensa meidän kanssamme ja miksi juuri minä valikoiduin heidän äidikseen? Tänään tiedän sen, miksi.

Lapseni ovat tarvinneet vahvan ja peräänantamattoman äidin, joka kaikesta pahasta huolimatta ei ole kyynistynyt, ei katkeroitunut vaan on pysynyt herkkänä, ja avoimena jokaisen lapsen erityisille ominaisuuksille ja tarpeille sekä jaksanut heidän persooniensa kanssa niin hyvässä kuin pahassakin. Olen huomannut edelleisten vuosien saattelemana, että kyllä, minä olen juuri oikea äiti lapsilleni, kykenen todellakin vastaamaan jokaisen lapsen tarpeisiin heidän vaatimallaan tavalla ja olemaan jokaiselle juuri sellainen, kuin he tarvitsevat. Tämä huomio oli jotenkin lohdullinen juuri silloin kun sen tajusin, ollessani lähellä luovuttamista, kun tajusin lasteni tarvitsevan juuri minua elämäänsä, minun kokemuksiani, tietojani, hyväksyntääni olla omia itsejään, rakkauttani ja kaikkea. Heille olen ollut ja olen tuki turva, ainoa luotettava aikuinen sekavassa ja joskus kovin pelottavassakin maailmassa.

Tänään olen vuodattanut kyyneleitä enemmän kuin pitkiin aikoihin, olen niin tajunnut jälleen kerran elämän pienenpieniä totuuksia, ihan vain miettimällä omaa ja lasten mennyttä. Jälleen on aika päästää irti jostakin, semmoisesta jota en enää tarvitse. Olen tietämättäni kantanut kaunaa exälle elämäni totaalisesta pilaamisesta, rajoittamisesta sekä lasten elämien tuhoamisesta vähän kerrallaan. Tuo on kuitenkin asia, johon en voi vaikuttaa mitenkään tällä hetkellä, joten sen kanssa on elettävä. Uskon, että asiat muuttuvat parempaan, yksi kerrallaan. Minun on pakko uskoa, muutoin en kykene olemaan itseni kanssa.

Surullisena en voi kuin hyväksyä jälleen kerran vallitsevan tilanteen ja elää sen mukaan, välittämättä kiusanteosta. Ehkä se kantaa jotakin hyvää myös, ja se jää nähtäväksi tulevaan.

Lapset eivät pääse ylpistymään, pysyvät nöyrinä elämän edessä ja osaavat olla kiitollisia kaikista pienenpienistä asioista, eivät toivo kuuta taivaalta, vaan ihan tavallista elämää, arkea tunteineen ja pysyvyyttä. Liian ylpeä ja liian itseriittoinen lapsi on pilalla, pyrkien hallinnoimaan jokaista ihmistä ympärillään ja suuttuu, kun maailma ei pyöri loppujen lopuksi hänen ympärillään.

Huono juttu vain,että lapseni väistävät, eivät osaa ottaa tilaa itselleen ja ovat näkymättömissä. Eivät osaa hakea näkyvyyttä ja pakenevat jos joutuvat olemaan esillä. Se ei ole luontaista ujoutta, vaan silkkaa opittua syyllisyyttä ja rangaistuksen ja koston pelkoa omasta näkyvyydestä. Lasten peritty luontainen sosiaalisuus on painettu alas, siitä on rangaistu ja kostettu ja syyllistetty niinkauan, että ovat oppineet olemaan isälleen mieliksi, ilman omaa tahtoa, ilman omia haluja, ilman yhtään mitään. He ovat isälleen sikiöitä, rasittavia pentuja, joiden ei pitäisi olla edes olemassa, saatanan huoran kakaroita, jne. muuta joutuvat päivittäin kuuntelemaan, jos heidän olemuksensa alkaa jostain syystä ärsyttämään isää. Tuolle en voi mitään, en voi mennä väliin, kukaan ei voi. Vain lasten itsensä olisi tehtävä tuollainen käytös näkyväksi, heidän pitäisi pystyä asioista avautumaan jollekin, joka oikeasti kuuntelee ja kykenee tekemään lasten parhaaksi sen, mitä pitää. Minä en voi, koska minut on mustamaalattu kaikin tavoin ja koen usein uskottavuuteni olevan vaakalaudalla kertoessani omaa historiaani tai sitä, mitä lapset kokevat.

Nykyisin joudun hyvin toteamaan lapsille, etten voi tehdä heidän elämälleen mitään siellä isän luona, en voi kuin kuunnella ja tukea heitä ja auttaa jollain jaksamaan ne tuskaisat päivät isän luona, jossa kaikki on päällisin puolin loistavasti ja hommat hoituu näennäisesti.

Ehkä eräänä päivänä lastenkin kynnys ylittyy, sietokyvyn rajat tulevat vastaan ja vasta silloin uskaltavat selkä seinää vasten avata suunsa, kun heillä ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin paeta omasta halusta jäädä henkiin.

On vain hyväksyttävä, että lapsilla on sellainen elämä, kuin se on.