Mihin katosi iloinen, energinen, huoleton ja reipas koululainen?

Purskahdin itkuun tämän aamun ja oikeastaan koko viikon päätteeksi kun vihdoinkin taistelun kautta koululaisen sain kouluun. On kurjaa kuulla pienen suusta vittuu, saatanaa, haistaa paskaa, ei kiinnostaa, ei huvitaa jne...

Mikään ei onnistu, mikään suju hyvin nyt, ei ole tällä viikolla eikä aiemminkaan. Mikään ei häntä huvita, ei kiinnosta ja kaikki on paskaa. Ja ei, lapsi ei ole vielä murrosikäinen, ei ollenkaan. Kaikki olisikin täysin normaalia, jos lapsi olisi murrosikäinen.

Nyt ei huvita edes mieluinen ja rakas harrastuksensa, jokainen asia kismittää ja ärsyttää.

Liekö jotain osuutta 10 tuntisilla pelipäivillä isänsä luona noihin olotiloihin kenties? Liekö kärsii peliriippuvuuden vieroitusoireista? Kismittää, kun ei enää keksi mitään muuta kuin pelaamisen ajankulukseen.

Olen ilkeä, koska vaadin läksyjen tekoa, pidän kiinni max. kahden tunnin puhelinajasta, pelikonetta meille ei tulekaan jostain kumman syystä. Olenko ilkeä, kun pidän kiinni nukkumaajoista, ruokailurytmistä, jne.

Vatsaa vääntää, ei halua mennä kouluun. Kokee, että kaikki ihmiset ärsyttää häntä, hän vihaa ihmisiä, koska he ovat ärsyttäviä. Tämä on se lähtökohta jälleen, seuraus vanhempien yhteistyön puutteesta. Siitä, että toinen vanhempi ei ole hittojakaan kiinnostunut lapsiensa hyvinvoinnista, kun tuo toinen kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä kanssani. Ilmoittaa, ettei halua, häntä ei enää kiinnosta keskustella kanssani lasten asioista. Hän tekee kuten lystää ja lopputulos on nyt sitten jälleen tässä. Eiko riitä, että muutkin lapset ovat enemmän tai vähemmän masentuneita, lyttyyn lyötujä?

Mitä itse voin tässä tilanteessa? Lapset on peloteltu hiljaisiksi, kielletty kertomasta totuutta sillä uhalla että isä hylkää heidät. Koen, että olen tehnyt sen minkä pystyn ja nyt en enää kykene enempään.

Miten voin auttaa lastani saamaan elämänilonsa takaisin? On niin järkkyä katsoa vierestä toisen kärsimystä, toisen vajoamista aina vaan syvemmälle mielipahan kouriin, toivottomuuden synkkiin kiemuroihin.

Yritän kertoa, muistuttaa hyvistä asioista hänen elämässään. Ne eivät kuitenkaan ole mitään hänen mielessään, jokin uupuu siitä yhtälöstä, jokin on vinossa siinä yhtälössä ja paha olo kuormittaa silminnähden lasta. Pyydän keskittymään koulunkäyntiin, sekin tuntuu olevan juuri nyt haastavaa. Tieto ei menekään itsestään päähän, vaan oikeasti pitäisi opetella itsekin jotain, opetella oppimaan ja se kismittää lasta myös suuresti ja samaan aikaan kuitenkin harmittelee, kun ei yllä samoihin saavutuksiin koulussa kuin kaverit.

Olen tämän saman polun jo kertaalleen nähnyt, lopputulos oli karmea lapsen kannalta, vaikka ihme tapahtui ja lapsi säästyi viimetipassa elämän nurjalta puolelta. Samaa polkua en enää jaksaisi käydä lävitse tämän lapsen kanssa, nyt olisi aika tehdä ja puuttua mutta vaikeaa, kun yhteistyö lapsen isän kanssa takkuaa ja lapsi asuu kuitenkin puolet ajastaan siellä ja isää ei edes kiinnosta, miten kukakin lapsi voi, hän ei koe ei näe ongelmaa, koska ei vaan kiinnosta. Häntä kiinnostaa vain oma aika, rahat, jotka tulevat lapsista ja jotka voi käyttää omiin juttuihin. Lapset ovat kulissia isälle, lasten täytyy isän luona olla olemattomissa, poissa silmistä ja tarpeettomia, kunnes isä tarvitsee kulissien ylläpitoon lapsia, sitten heidät otetaan kaapista ja pistetään näytille, katsokaa kuinka mahtava perhe minulla on!

Mietin, olenko itse jotenkin syy lapsen masennukseen? Näkeekö tai vaistoaako lapsi minun huolen hänestä tai muista lapsista? Ristiriidat nyt ainakin tuntuvat, vaikka lapset sopeutuvatkin kaksiin toimintatapoihin kahdessa kodissa. Mitä minä voin vielä tehdä?

Yrittää kannustaa lasta vielä lujemmin, vielä enemmän auttaa huomioimaan elämän hyviä asioita, opettaa pärjäämään itsenäisesti ja opettaa myös avun pyytäminen kinkkisissä tilanteissa. Auttaa huomaamaan, että elämää on ilman peliäkin, ilman jatkuvaa pelaamista ja pakenemista tästä livemaailmasta. Se on niin helppoa kadota tuntikausiksi viihdyttämään itseään sinne pelin syövereihin, mutta se ei oikeasti auta lasta yhtään, peli ei opeta lasta pärjäämään itsenäisesti arjessa, ei auta oppimaan elämän normaaleja asioita saati toimimista ihmisten kanssa normaalissa vuorovaikutuksessa eikä eritoten ratkomaan mahdollisia vuorovaikutuksesta johtuvia häiriöitä. Pelissä kun alkaa suututtamaan, kone vain kiinni ja tilanne on sillä selvä. Livessä niin ei voi tehdä, tai voi mutta ihmisten kanssa toimiessa pitää osata tiettyjä perusjuttuja, ja kone ei niitä voi lapselle opettaa.

Tämä kyseinen lapsi on äärimmäisen herkkä ollut jo syntymästään saakka. Nyt ja silloin joskus aiemminkin pelien vuoksi samainen lapsi muuttui kovin väkivaltaiseksi, itsekkääksi ja nyt ollaan samalla tiellä jälleen. Mikään muu ei kiinnosta kuin pelit, pelit ja pelit. Kaikki muu saa jäädä, jopa läksyt, kaverit, harrastus, kunhan vain saisi pelata. Mikään ei huvita, ja ymmärrän, jos vain pelit on mielessä. Muita sisaruksia kohdellaan väkivaltaisesti ja huonosti, puhutaan heille rumasti.

Kuin kaikki jo opittu olisi vedettu kankkulan kaivoon, muutaman viikon aikana. No, tämän lapsen kohdalla kaikki alkoi jo itseasiassa vuosi takaperin kesällä, ja nyt vain minusta tuntuu homman kärjistyneen. Ja viimeistään nyt olisi jokin tai jotakin muutosta saatava aikaan. Minusta tuntuu, että minulla alkaa olla omat keinoni tämän lapsen suhteen käytetty.