Katselin yhtenä päivänä opintomahdollisuuksia. Huonoltahan tuokin näytti, mutta jotakin olisi keksittävä. Työttömyys ei ole kivaa, mutta toisaalta sikälimikäli olisinkin työelämässä, palkastani ropsahtaisi useampi satanen kuussa elatusmaksuina isälle, joka siis kieltäytyy osallistumasta millään tasolla lasten elämän kustannuksiin, joten halu tehdä töitä tämän ajatuksen kanssa on, että menen töihin sitten vasta kun elatusvelvollisuuteni päättyy. Pitkä aika, mutta ei voi minkään. Asia olisi täysin eri, jos lasten isä käyttäisi rahat lapsiin, mutta en halua todellakaan olla kustantamassa enää isän omia henkilökohtaisia huvituksia.

Lasten isällä on myös useampi oikea ongelma, joita hän yrittää peittää joskus paremmin ja joskus huonommin. Aikanaan onnistui näiden salaamisessa niin hyvin, etten minäkään osannut aavistaa yhtään mitään, vaan eron aikoihin sain sitten tietää niistäkin ja ne isän ongelmat olikin sitten minulle tavallaan se oikea syy erota.

Masennuksen nyt jotenkin ymmärrän, mutten sitä, miten se vaikeuttaa hänen kykyään olla isä lapsille. Tuloksetta sitä näköjään on hoidettu jo vuosia, tämä ihminen kun häpeää asiaa niin paljon ja todellisuudessa luulen, että masennus on vain tekosyy tahalliselle kusipäisyydelle. Masennus ei ole mikään syy olla itsekäs kusipää ja jättäen lapset oman onnensa nojaan omien viikkojensa aikana.

Toinen isän ongelma taitaa liittyä keskenkasvuisuuteen ja siihen katkeruuteen, jonka tarpeettomat pettymykset lapsuudessa aiheuttivat sekä myös sen perheen sisäinen kiusanteko, johon osallistui myös jollain tavalla sairaat vanhemmat, ja ilmeisesti kannustivat sisaruksia kiusaamaan toinen toisiaan ja sallivat myös sen?

Minun pitäisi jo näiden seikkojen saattelemana ymmärtää lasten isää ja vuosia olenkin yrittänyt, mutta vuodet vierivät eteenpäin, lasten hyvinvointi on vaakalaudalla lähestulkoon aina. Poikkeuksiakin toki on, silloin kun isällään on hyvä kausi menossa ja juuri ne hyvien kausien jaksot ovat antaneet minullekin toivoa siitä, että elämä voisi joskus muuttua normaaliksi. Mutta, vuosien kokemuksella voin todeta, että ne hyvät kaudet alkavat olla kovin harvinaista herkkua, niiden kesto on lyhykäinen ja lasten hyvinvoinnista isällään voi vain haaveilla.

Itseäni harmittaa suuresti lasten jatkuvat arjen hankaluudet. Niitä ei olisi, mikäli lapset todellakin olisivat kokoaikaisesti luonani. Kahden kodin systeemi lapsilla on kuitenkin juuri meidän lasten paras tai ainakin oli erossa ja vuosia sen jälkeenkin. Kovalla työllä meidän vanhempien yhteistyökin oli jo alkeellisella tasolla ja nyt sekin vähä on jälleen poissa. Lasten isän kieltäytyessä ensinnäkin olemasta yhteistyössä kanssani sekä sitten halutessaan näpäyttää minua jostakin hän aloittaa kiusanteon lähinnä viestein ja sitten ei vastaa minun yksittäisiin ja harvoihin lapsia koskeviin viesteihin ollenkaan. Kiusanteon olen jo kyennyt todentamaan ja tallentamaan samoin kieltäymisen yhteistyön alkeistakin.

Isä kovasti yrittää tehdä minusta muiden silmissä narsistista kiusankappaletta, ja näköjään uskottelee itselleen ja muille, että kiusaan häntä kovin. Tämänkin asian hän siis on onnistunut kääntämään minua itseäni vastaan. Ja lasten hyvinvointi jälleen on kortilla. Käytännön ongelmat lasten asioissa on suuret, ja minä en kärsi, mutta katselen lasten kärsimyksiä silmästä silmään ja yritän tehdä kaikkeni, jotta lasten arki on siedettävää. Minun oma elämäni on odottanut ja tulee odottamaankin vielä useita vuosia.

Olen kyennyt todentamaan isän käytöstä lapsiaan ja minua kohtaan, ja oli kiusanteko tahallista tai ei, niin lasten kärsimys arjessa pitäisi jotenkin saada kuriin. Esimerkiksi koulut alkoivat isäviikolla, ja koululta tuli jos jonkinmoista lippua ja lappua kotiin ja allekirjoitettavaksi. Sainko nähdä niiden lasten lappuja, jotka eivät osaa vielä ymmärtää, että molempien on nähtävä ne? En, koska isän tehtävänä olisi ollut kertoa minulle ja pyytää minulta myös allekirjoitus tai kysyä minulta myös tietyt asiat. Isommat lapset jo itse huolehtivat, että sain nähdä lippuset ja lappuset ja pystyin ne isän ohella myös allekirjoittamaan ja tekemään esimerkiksi omien tietojeni muutokset, joita isä ei ollut tehnyt sitten kuitenkaan puolestani. Ja sitten hän todennäköisesti puhuu ihmisille, miten en huolehdi tai minua ei kiinnosta lasteni asiat jne. Ja ihmiset eivät tiedä totuutta lasten isän toimista minua kohtaan, vaan silmät pyöreinä kuuntelvat ja kauhistelvat minun kamaluuttani. Kaikki kääntyy minua vastaan, kuten vuosikymmenet on isä tehnyt. Minusta itsestäni viis, mutta lapset kärsivät haittaa isän tekemisistä.

hyvin usein koen toivottomuutta asioiden toimimattomuudesta ja siitä, että isä laittaa kaiken sitten minun viaksi ja syyksi vaikkei minulla olisi osaa eikä arpaa. Elämääni helpottaisi niin paljon, jos kykenisin ennustamaan ja olemaan jonkunlainen selvänäkijä, jotta tietäisin ja osaisin ennakoida tilanteet ja kenties ehkäistä ne?

Lasten isä on tosin kussut omiin muroihinsa jo vuosien ajan ja alkaa olla aika, kun hän alkaa jäämään kiinni omasta ilkeästä toiminnastaan. Petoksia, joissa hänelle on koitunut taloudellista hyötyä, hän on jo jäänyt kiinni tai jäämässä kiinni niistä. Se, että olen kyennyt todentamaan kiusanteon, painaa myöskin vaakakupissa.

Olen jonkinverran miettinyt sitä, miten ihmeessä normieroperheet hoitavat lasten asiat? He tekevät sujuvaa yhteistyötä ja vaikka olisikin erimielisyyksiä tai näkemyseroja, kuten kenellä tahansa, he kykenevät niistä puhumalla selviämään ja tekemään kaikesta huolimatta yhteistyötä. Meillä se ei onnistu yrityksistä huolimatta.

Moni lasten asia jää vain lasten ilmaan sanotuiksi asioiksi, koska viestit eivät kulje meidän vanhempien kesken. Lasten tarpeet jäävät joko hoitamatta tai tulevat puoliksi hoidetuiksi, riippuen siitä missä kulloinkin ovat. Oletus kuitenkin on, että vuoroviikkoasumisessa kumpikin vanhempi hoitaa arjen kokonaan omilla viikoillaan ja tekee yhteistyötä toisen kodin kanssa esimerkiksi silloin, kun itse ei jostain syystä jotakin asiaa saa järjestymään.

Meidän tapauksessa toisessa kodissa eli isän luona hommat eivät eivät toimi tai isä kieltäytyy olemasta aikuinen ja vanhempi omille lapsilleen. Minun luona arki sujuu, lasten asiat hoidetaan ja tarpeet tulevat täytetyiksi lasten elämän jokaisella saralla niin hyvin kuin mahdollista ja omalta osaltani tiedoitan tekstiviestillä, mikäli tulee minun viikolla lasten elämään sellaista, joka vaikuttaa isäviikolla. Sama ei toimi toisinpäin. Aikani jaksoin myös laitella pyyntöjä esim. puolikkaista maksuista lasten isoissa hankinnoissa, mutta tuloksetta ja olimme sopineet kuitenkin, että puoliksi nämä hankkisimme, mutta edelleen odottelen turhaan.

Vuosien kokemuksella ja yhteistyön toimimattomuuden kokemuksella en osaa itseasiassa edes kuvitella, millaista on yhteistyö vanhempien kesken, kun jo pelkkä kodinvaihtopäivän kellonajan muutos lapsen harrastuksen vuoksi aiheuttaa kitkaa ja edes siitä ei isä voi sopia yhteisymmärryksessä kanssani. Kun lapsen harrastus osuu samalle kellonajalle ja joudun itse olemaan paikanpäällä, vaikka on isäviikon viimeinen päivä isän tehdessä omia juttujaan, kun harrastus nyt ei kiinnosta isää ja en ole kotona kun loput lapsista olisi tulossa meille ja ovet lukossa ja kysyn asiallisesti, että voinko hakea lapset kun toisen harrastus päättyy ja hänen ei sitten tarvitse tuoda muita vaan otan heidät samalla kyytiin kun tuo harrastava lapsi käy pakkaamassa tavaransa mukaan jne, niin isä ei vastaa edes tällaiseen viestiin. Jään hirmuiseen epätietoisuuteen ja mietin koko päivän sitä, että isä viekin kiusallaan lapset ovelleni sovittuna ajankohtana ja saisi aiheen syyttään minua siitä, etten ole kotona vaihtoajankohtana ja voisi syyttää minua siitä, etten pidä kiinni kellontarkasta vaihdosta, joka sekin oli pakko kirjata sopimuksiin isän toimien vuoksi, kun pelasi alkuun mielensä mukaan lasten vaihtoajankohdasta ja vaihteli sitä miten huvitti,ihan kiusallaan minua kohtaan. Itselleni useinkin sopii isän ehdotukset kellonaikojen muutoksista mutta sitten tämä ei toimi yllättäen toiseen suuntaan, kuten nyt viimeksi. Onneksi sitten sain muut lapset kiinni puhelimen avulla ja sain heille itselleen tiedon suoraan siitä, että tulen hieman myöhemmin itse hakemaan heidät ja osasivat olla sitten valmiina.

Isälle vastavuoroisuus on tuntematon käsite, kun minulle se on itsestään selvää. Samoin joustaminen toisen hyväksi on hankalaa, mutta vaatisi kuitenkin itselleen hyvinkin väljää joustoa ja liikkumavaraa tehdä kaikki oman mielensä mukaisesti. Onneksi olemme saaneet monet asiat kirjatuiksi virallisiin sopimuksiin ja voin vedota niihin tarpeen vaatiessa, se on lasten etu sekä myös meidän vanhempien. Isä ei pääse ihan jokaisessa asiassa vetelemään naruista mielensä mukaisesti ja tekemään ihan jokaisesta asiasta kiusaa.

Vuoroviikkosysteemi on turvannut lapsen oikeuden molempiin vanhempiinsa sekä arjen molempien kanssa. Se on säilyttänyt suhteet molempiin vanhempiin ja lapset ovat saaneet "pitää" molemmat vanhempansa arjessa mukana. JO heti eron alkutaipaleella minulle tuli hyvin selväksi se, että isä todellakin tulee tekemään kaikkensa vieraannuttaakseen lapset minusta, joka olin kuitenkin ollut lasten kanssa 24/7 ilman yhtään yötä erossa lapsista. Isä puhui minusta tuolloin pahaa, kertoi lapsille että minä muutin pois, koska en välittänyt enää lapsista ja halusin heistä eroon. Se aiheutti hämmennystä lapsissa, sekä vihaa minua kohtaan. Isä myös edelleen tänä päivänä kieltää lapsilta yhteydenpidon minuun omilla viikoillaan mutta onneksi lapset jo tietävät itse tämän ja osaavat toimia salaa soitellessaan minulle. Isä myös kieltää esimerkiksi minun lasten tapaamiset isäviikoilla. Usein olen kuullut siitä moitteita isältä, miten kidnappaan lapset uimahalliin, kun satunnaisesti olen heidän kanssaan käynyt uimassa isäviikolla. Isä siis ei vie lapsia uimaan, ei anna rahaa, jotta pääsisivät omineen tai kevareiden kanssa. Sitten saavat mennä kaverin kanssa, jos kaverin vanhemmat maksavat myös lastemme uinnin, muuten ei pääse. Ja tuohan on väärin, lapsia kohtaan. Ja yleensä lapset ovat pyytäneet minua kanssaan uimaan ymmärtämättä sitä, ettei isä tykkää asiasta, vaikka onkin itse iltavuorossa ja töissä siis, eli ei ole edes itse paikalla.

Luulen, että normieroperheessä tällainenkin asia kuin yhteydenpito olisi luonnollista ja toivottavaa, mutta ei meillä isän suunnalta. Itse kannustan lapsia soittamaan illalla päivän kuulumiset isälle, vaikka siis ovat minun luona. Sama eitoimi toisinpäin vaan lapset salaa edelleenkin soittavat isänsä ollessa poissa kodista tai kun lapset ovat päässeet kaverille, joka sekään ei ole itsestään selvää isän luona. Lapset tapaavat jopa kavereitaan salaa isältään, koska isä ei voi sietää edes lasten kavereita. Sama juttu kuin itselläni aikoinani asuessani hänen kanssaan.

Mutta, kun mikään ei toimi normaalisti ja siihen on vain ollut tottua. Lapsetkin jo osaavat jokseenkin hyvin luovia kahden kodin välillä ja joutuvat kovin paljon huolehtimaan asioista, jotka kuuluisivat vanhemmalle. Minun luona lapset kertovat käytännön asioista ja luottavat siihen, että teen oman aikuisen osuuteni, heidän ei tarvitse minun kanssa elää epätietoisuudessa ja hoitaa ja patistaa minua tekemään oma osuuteni. Toisin kuin isällään. Lapset sanovat aina, ettei isä tehnyt tai hoitanut lasten asioita, kun kysyn miksi jotakin asiaa ei ole hoidettu.

Hyvä esimerkki on kun lapsella on tiedossa koulun puolelta tapahtuma, johon osallistuminen on vapaa-ehtoista ja maksullista. Lapsi haluaisi osallistua. Tämä kyseinen lapsi on isänsä kirjoilla, eli tämäntyyppiset jutut isän tulisi kustantaa ainakin puoliksi kanssani? Juttu päättyy todennäköisesti siihen, kun teen laskelmia ja huomaan, etten kykene säästämään ajoissa tähän minulle ylimääräiseen asiaan rahaa ja lapsi tietää jo ennakolta, ettei isä suostu edes keskustelemaan asiasta, koska maksaa rahaa. Ilmaiset asiat, joissa ei aikuista tarvita vielä saattavat mennäkin läpi isän mieleen, mutta tämmöinen asia ei onnistu. Lapselle olisi hyvä päästä osallistumaan, kokemaan olevansa osa samaa porukkaa kuin kaverinsakin, koska taas kerran on kyse muustakin kuin pelkästä lapsen halusta osallistua. Tiedän, että lapsen kaverit pääsevät tuohon juttuun mukaan ja ei heidän vanhemmat kyseenalaista lapselle tarjottua mahdollisuutta osallistua, vaan uskoisin, että he ymmärtävät asian pointin. Niin ymmärrän itsekin ja minusta tuntuu niin pahalta tämän lapsen puolesta, kun itse en taloudellisesti kykene asiaa hoitamaan ja isä kieltäytyy. Lapsi pettyy, ei pääse kokemaan kavereidensa kanssa, vaan jää ulkopuoliseksi tämänkin asian kanssa. Ulkopuolelle kun jää usein, sitä tipahtaa porukasta pois, koska ei ole niitä yhteisiä asioita, joista ammentaa jne. ja pikkuhiljaa huomaa olevansa yksin.

Muistan itse omalta kohdaltani aikanaan työelämästä saman. Koskaan en saanut lupaa lasten isältä lähteä työajan ulkopuolisiin juttuihin ja jos joskus uhmasinkin exän tahtoa ja lupauduin lähtemään ja hankin lastenvahdin, niin silti jouduin oman osallistumiseni perumaan miehen uhkauksien ja tekojen vuoksi viimeistään juuri ennen lähtöä. Ja niinpä minua ei sitten vuosien kuluessa enää edes pyydetty mukaan ja jäin porukasta ulkopuolelle ja se ei tuntunut kovin kivalta.

Jo eron aikaan onnistuin ennelta-ehkäisemään monia kiusanteon mahdollisuuksia exän kannalta. Sopimukset kirjallisina ja lastenvalvojan luona sekä käytäntö on vuosien aikana osoittanut, ettei suullisilla vanhempien välisillä sopimuksilla ole mitään painoarvoa, niitä ei isän tarvitse noudattaa, joten kaikki lapsia koskeva on ollut pakko sopia viranomaisten ollessa todentajina ja kirjaamassa ylös. Siltikin aina ajoittain on makua kiusanteon yrityksistä ja vedätyksistä isän taholta. Ja elämässä on ollut ja tulee olemaan tilanteita, jolloin pitäisi pystyä sopimaan yksittäisistä muutoksista, mutta meidän kohdalla edes se ei ole mahdollista. Itse olen jokainen kerta tosiaan joustanut, jos isällä on ollut omia menoja niin lapset ovat voineet tulla myöhemmin tai aikaisemmin, mutta sama ei ole kertaakaan onnistunut toisinpäin, en ole kovin montaa kertaa edes kysynyt, koska olen o´pystynyt järjestämään asiat yleensä niin, ettei ole tarvinnut pyytää isää joustamaan. Mutta, sitten joskus on olen joutunut kysymään joustoa ja sellaiseen viestiin en saa edes vastausta. Mitä muuta se on kuin kiusantekoa?