Ylläri. taas. jälleen kerran.

Lapsi illalla ihmettelee varpaassaan olevaa valkoista rakkulan näköistä aluetta. Uusien kenkien tarpeesta on jo juhannuksen tienoilla kertonut. Ostin kyseiselle lapselle heti kevään tultua uudet lenkkarit, koska edelliset oli kaksi numeroa liian pienet ja kuluneet puhki ja isänsä oli silloin kieltäytynyt hankkimasta uusia. Tämä kyseinen lapsi on isänsä kirjoilla eli isä saa lapsesta lapsilisän, jolla pitäisi saada kengät hankituksi lapselle.

Lapsi on kysellyt ja pyydellyt isäänsä kenkäkauppaan jo useamman viikon, kesästä lähtien tuloksetta ja nyt oli isä kieltäynyt ostamasta kenkiä lapselle sanoen, että nykyisillä kengillä pitää kävellä vielä puoli vuotta. Huoh.

Voiko enää sairaampaa olla? Liikunnallinen lapsi, jolla on käytössään todellakin vain ne yhdet kengät, ei sen enempää kun uskoisin, että normiperheessä lapsilla on kenkiä jos mihin tarkoitukseen. Meillä jokaisella lapsella on vain yhdet parit käytössään ja niillä pitää siis kävellä, vaikka olisi kolikon kokoinen reikä pohjassa. Ja minä säästän, säästän säästämästä, että saan lapsille edes ne kengät isänsä kieltäytyessä.

On todella sääli lapsia itseään kohtaan tuollainen ilkeä isä, joka kuvittelee näköjään oikeasti, että kun hän joskus yhden kerran osallistunut lapsen johonkin perustarpeeseen niin hänen ei toiste enää tarvitse. En ymmärrä alkuunkaan tuollaista.

Tänään aamulla jouduin laittamaan yhdelle lapselle pelikiellon puhelimellaan, koska eilen ei tehnyt läksyjään useista kehoituksista huolimatta jatkaen pelaamista sängyllään ja aamulla kiukutellen tehden läksyistä ei ollut mitään hyötyä. Ilmoitti, ettei sitten mene kouluun kun sai pelikieltoa puhelimella. Peli, jota lapsi pelaa siis kymmentuntisia päiviä isällään on nyt nähtävästi aiheuttanut aggressiivisuutta ja mielialan laskua noin paljon, että ennen niin reippaasta ja omatoimisesta mukulasta on tullut hidas ja saamaton ja vihainen. Ei normaalia ollenkaan.

Kerroin lapselle, että on todellakin tarpeen jatkaa käyntejä perheneuvolassa, ja mitä teki lapsi? sanoi minulle, että kiitos äiti.

Olen vuosien saatossa katsonut paljon sormien läpi isällään tapahtuvia asioita, pieniä tai vähän suurempia laiminlyöntejä ja edelleen mietin miksi? Miksi annan lasten isälle kerta toisensa jälkeen mahdollisuuden parantaa omaa tapaansa toimia isänä, kun siitä ei oikeasti tule yhtään mitään.

Ennen kouluun lähtöä pyydän lasta keskittymään kouluun, olemaan miettimättä ikäviä asioita ja lupasin, että puhumme kun koulupäivä on ohitse. Jokin kalvaa lasta, jokin taas sellainen asia, mitä ei saa minulle kertoa. Hautooko isä jälleen kerran muuttoa ja on asiasta kertonut lapsille ja kieltänyt kertomasta asiasta minulle, ihan kuten vuosi takaperin, kun nämä tällaiset ongelmat myös muilla lapsilla alkoi. Ahdistusta, itkua, epämääräistä hätää ja uniongelmia, painajaisia sekä vaikeutta keskittyä yhtään mihinkään, paitsi peliin. Sekin, että otin tarpeeksi kuunneltuani ja katseltuani yhteyttä perheneuvolaan, kääntyi isän suussa minun manipuloinniksi lapsia kohtaan kun isä oli päättynyt muuttaa ja viedä lapset mukanaan. Aika selvännäkijä olisin ollut, jos olisin tiennyt tuolloin isän suunnitelmista, hän kun ei kerro edes lasten asioita minulle, ja pimittää tietoa saadakseen minut näyttämään huonolta vanhemmalta toisten silmissä ja kykenemättömältä äidiltä. Silkkaa kiusantekoa siis, jossa vain lapset itse kärsivät isänsä toimista ja tekemättä jättämisistä.

Joskus olen toivonut, ettei lapsilla isää olisi ollenkaan. Elämä sujuisi lapsilla ja olisi paljon tasapainoisempaa. Säälin jotenkin kuitenkin isää ja tiedän, miltä tuntuu elää ilman isää, joten parempi on ollut se huonokin isä, kuin ei isää ollenkaan, mutta nyt tuo ajatus alkaa väistyä. Olen antanut mahdollisuuden herralle olla isä ja huolehtia ja kasvattaa lapsia. Mutta pikkuhiljaa alan ymmärtämään, että se on isän kohdalla jokseenkin mahdotonta, hän ei kykene, hän ei osaa. Ainoa, mitä hän osaa, on haurastuttaa lapsia, aiheuttaa heissä pelkoa ja hätää, viedä lopunkin itsetunnon ja itseluottamuksen, mitätöidä ja lytätä lyttyyn, kun lapset tarvitsevat ennenkaikkea kannustamista, rohkaisua ja rakkautta elämäänsä. Kaikki tuo vahäinen tuhoutuu aina isäviikoilla. Joten lasten olisi niin paljon parempi olla kanssani ja isä silloin kun päänsä on kunnossa.

Olen itsekin elätellyt toivoa yllä siitä, että isä kykenee olemaan isä lapsilleen. Päinvastoin, näyttää siltä, että lapset toimivat ainakin ajoittain vanhempina omalea isälleen ja ovat isän henkinen tuki. Kun asian pitäisi olla päinvastoin.

Tuon ihminen ei pysty yhteistyöhön edes lasten vanhempana kanssani. Onneksi sen ovat nyt muutkin tunnustaneet ja sitä ei meiltä enää edes vaadita mahdottomana toteuttaa. Ei riitä, että itse yritän ohjeiden mukaisesti toimia kussakin tilanteessa, kun jo toinen tulkitsee asian niin, että häiritsen hänen elämäänsä ja yritän puuttua hänen elämäänsä ja sitten alkaa se kostaminen niin minulle kuin lapsillekin.