Olen kuunnellut paljon musiikkia, jota kuuntelin ennenkuin tapasin lasteni isän ja exaviomiehen. Sama musiikki aikanaan ärsytti exää ja hän heitti minun kasetit roskiin, repi nauhat ja autosta heitti ikkunasta ulos kasetit ja cd:t, joita ei voinut sietää eli lähestulkoon kaiken.

Kuuntelemani musiikki tuo minulle mukavien muistojen lisäksi jonkinlaisen tunteen vapaudesta. Saan oikeasti kuunnella, mitä haluan ja milloin haluan. Harvemmin nykyisin, koska tosiaan toistakymmentä vuotta kunnioitin ja toteutin exän "toiveita" siis käskyjä siitä, mitä musiikkia kodissa sai milloinkin kuunnella. Ex mm. poisti kodistamme jokaisen musiikkivehkeen, koska ei sietänyt lastenkaan musiikkia heidän ollessaan pieniä, saati mitään muutakaan "ääntä", ellei se ollut lähtöisin isännästä itsestään. Pierut ja muut eläimelliset äänet olivat hänestä mukavia, kuten lasten ja minun naamalle piereskely tai muu epäkunnioittava käytös. Kivittäminen oli exän huvinpitoa ja lapset saivat osansa siitäkin, minuun osui ne suurimmat kivet, yleensä napsahti ikävästi selkään ja lasten piti nauraa minulle isänsä tavoin. Ja minä olin exän mielestä hullu ja mielipuoli, kun en jostain syystä nauttinut hänen leikeistään, vaan suutuin aina niistä. Miksiköhän?

Ymmärrän kyllä ja hyväksyn sen, että elämäni meni niinkuin se meni, ja lastenkin on ilmeisesti saatava osansa ennen aikuisikää, kaitten sillä on jokin tarkoitus? Kuten elämässä yleensäkin. Harvemmin enää mietin, että miksi, koska vastausta en ole saanut ja tuskin tulen koskaan saamaankaan, joten turhaa ajanhukkaa sellainen miettiminen. Parempi on vain keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja etsiä se hyvä aina siitä. Joskus on todella alkaa repimään joistakin asioista hyviä puolia,mutta olen aika haka siinä ja se on joskus pelastanut huumorin muodossa paljon.

Muistan, kuinka lopetin puhumisen kokonaan, kun ex oli kotona. Vuosikausia hän oli moittinut mminua ja puhetapaani, äänenpainojani, käyttämääni kieltä jne, mitä nyt voi toisessa arvostella. Kaikki ärsytti exää, kuten myös lasten äänet. Kauhujen ja ikävien tilanteiden myötä myös lapset osasivat olla hiljaa isänsä ollessa samankaton alla. Puhumisen uudelleen opettelu parin vuoden hiljaisuuden jälkeen juuri ennen eroa on edelleen kesken, samoin spontaanit reaktiot ulkoisiin tapahtumiiin ja ylipäänsä vuorovaikutus muihin on edelleen työn alla. Sitä mukaa kuin opin itse uudelleen, yritän kannustaa lapsiani samaan, yritän olla esimerkki jokaisessa asiassa, normaalissa elämässä.

Kymmeniä vuosia elin niin rajoitettua elämää, etten voi sanoa edes hengittäneeni ilman syyllisyyttä ja pelkoa, että senkin ex kieltää minulta ja lapsilta. Olin niin hallinnan ja toisen vallan alla, että vankilassakin on varmaan helpompaa ja yksityisempää kuin mitä elin avioliitossa? Alistuin kynnysmatoksi neljön seinän sisällä ja ulkoisesti kulissit loistivat.

En saata ajatella, millaiseksi elämäni olisi edes muodostunut, se nyt meni noin, kuten meni. Nyt olen itse vapaa olemaan jälleen ihminen, mutta kuinka kauan vielä menee, että kykenen olemaan vapaa ihminen? Kaikki on selkärangassani, pieksettynä selkänahkaan, uhkana ja sanomattomina tekoina, pelkona.

Kieltäydyn aina uudelleen kärsimästä lisää, ilman syytä. Silti, se ei aina riitä poistamaan kaikkea sitä, mikä on alitajuntaan jäänyt, automaatioksi toimintaan ja mieleen rajoittaen omaa tekemistä, omaa olemista, ajatuksia ja tunteita.