Huomaan miettiessäni itseäni, miten olen onnistunut lokeroimaan siistiin järjestykseen eri elämäni osa-alueita. Kuin oppikirjassa konsanaan.

En tiedä sitten onko se hyvä vai huono juttu, mutta toimii minulla vallan mainiosti. Arki on jotenkin selkeämpää niin ja mietin onko lasten vuoroviikkoasuminen jotenkin vauhdittanut tuota lokerointia ja onko se sitten auttanut minua esimerkiksi niinä viikkoina, kun lapset ovat isällään selviämään siitä tyhjyyden tunteesta, jonka tyhjä koti aiheuttaa?

Olen viimeviikkoina kirjoitellut erään vanhan tuttuni kanssa ja huomaan olevani aina vaan outo ihminen. En ajattele ollenkaan samoin, kuin ihmiset yleensä. Olen rehellinen ja huomaan, ettei saa olla koska se loukkaa toisia ihmisiä. Huomaan, edelleen, etten kelpaa sellaisena kuin olen, vaan minun pitäisi osata tietää, mikä toista eniten miellyttää ja toimia sen mukaan. Mutta, kun en osaa.

Olen elämäni aikana huomannut usein sen, että minua on vaikea hyväksyä sellaisena kuin olen. Ymmärrän vanhan tarpeeni toimia niin, että miellyttäisin ihmisiä tekemällä ja olemalla sellainen kuin toinen haluaa, koska minä itse, sellaisena kuin olen omine periaatteideni ja olemukseni kanssa olen jotakin sellaista, mitä näköjään kukaan ei voi hyväksyä.

Miksi minun pitäisi muuttua joksikin toiseksi vain miellyttääkseni kanssaihmisiä? Huomaan, että rehellisyys nyt ainakin on toisille ihmisille se musta vaate, joka väkisin pitää värjätä valkoiseksi, koska totuus on näköjään kaikkein kamalin asia missä tahansa asiassa.

jo nyt tiedän sanomattakin, että ilmeisesti olen tuomittu kullkemaan elämääni yksinäisyydessä, minussa on todellakin jotakin sellaista, mikä nostaa muissa ihmisissä karvat pystyyn? Ja sitten saan kylmää kohtelua, julmaa kohtelua, epäasiallista kohtelua. Se harmittaa suuresti, koska en pysty ymmärtämään sellaista.

Sen verran ymmärrän, että maailma pyörii todellakin niin, että ne parjäävät elämässään hyvin ja loistavasti, jotka siis kykenevät räikeimmin valehtelemaan, nuolemaan perseitä saavuttaakseen tavoitteittaan, ja olemaan kaikkein häikäilemättömimpiä käyttäen muita ihmisiä törkeästi ja salakavalasti hyväkseen omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Kiipeävät siis toisia ihmisiä pitkin aina vaan korkeammalle. Minulta meni tämän tajuamiseen koko tähänastinen elämäni ja ymmärrän nyt, miksi en ole itse koskaan saavuttanut mitään mainitsemisen arvoista elämäni aikana, ellei nyt lapsen tekoa lasketa saavutukseksi ja heidän hengissä pitämistä aikuisuuteen kärkkäästi sanottuna.

Muutoin koen olevani ihmisten parissa täydellinen nolla, jota on oikeus arvostella, haukkua suoraan tai seläntakana, arvostella vähänlisää, ja pistää paremmaksi ja vielä vähän paremmaksi omassa tekemisessä. En ymmärrä muita ihmisiä sitten alkuunkaan. Olen yrittänyt koko ikäni olla välittämättä niistä tunteista, joita toiset ihmiset minulle aiheuttavat, olen myös koko ajan yrittänyt miettiä, miksi aiheutan toisissa sellaisissa reaktioita ja sitten joudun kärsimään itse heidän ns. kiusanteostaan minua kohtaan. En vain pysty ymmärtämään.

Minulla ei oikein ole lapsuuden ystävyyksien jälkeen ole ollut edes ystävää, ei sellaista jonka kanssa olisi voinut jakaa sielun syvimmätkin ajatukset. Olen usein toivonut, että minulla olisi sellainen ihminen elämässä, joka vastavuoroisesti sitten luottaisi minuun ja jakaisi kanssani elämän. Olen usein huomannut olevani ja ihan syystä toisille sellainen hyvän päivän tuttu, moikataan ja se siitä. Jos joskus toinen kysyykin luokseen kylään, sopien, että ottaa sitten yhteyttä, sitä ei koskaan tule. Olen kokenut tuota koko ikäni. ja kärsin siitä, koska en ymmärrä, mikä vika minussa onkaan.

Vuosien saatossa olen hyväksynyt oman yksinäisyyteni ja sen, että kanssakäyminen ihmisten kanssa on jostain syystä mahdotonta. Huomaan aina yhä uudelleen, että minussa on jotakin sellaista, että minua mieluummin kartellaan, kuin halutaan tutustua sen enempää. Huomaan, että olen ikäänkuin tilivelvollinen sanomistani, eli joudun kaiken selittämään ikäänkuin juurta jaksain, että saan oman näkökulmani ymmärretyksi.

Ajattelenko asioista jotenkin erilailla? Ymmärränkö asiat eritavoin? Vai miksi ikäänkuin kuljen viereisellä raiteella, toisen ollessa viereisellä ja yhteistä kieltä eivaan löydy. Minä ilmeisesti ymmärrän paljon asioita väärin? Ja minä en osaa kertoa asioita oikein? Sanon ilmeisesti asioita väärin tai väärällä tavalla?

En tiedä ja olen huomannut, etten sovi ihmisten pariin sitten ollenkaan. On parempi olla yksin, kuin koko ajan miettiä, miten loukkasin, jos loukkasin, mitä sanoin väärin tai ymmärsikö nyt toinen väärin kanties jne. Kommunikointi on hankalaa ja koen usein, että minut tulkitaan väärin j sitten vedetään ikäänkuin vääriä johtopäätöksiä minusta.

Kaikki tuo edellinen on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen minussa jonkinlaista häpeää omasta itsestäni. En kykene ilmeisesti samaan puuhun muiden kanssa, minut tönitään pois, haukkujen kera ja saan etsiä sen oman puun jostakin hyvin kaukaa, mistä ei edes toisia. Ja minun on turha odottaa edes, että joku tulisi minun puuhuni. Sitä kartetaan kuin ruttoa, ikäänkuin minusta tarttuisi jotakin iljettävää mukaan. Minua ei edes huomata, en ole todellakaan olemassa kenellekään ja se tuntuu todella pahalta.

Yksinäisyys on yksi lokeroistani ja olen sen yrittänyt täyttää jollakin muulla, kuin ystävillä. Olen tuon lokeron värittänyt niin, että viihdyn sielläkin, itsekseni. Siitä on tullut myös pakopaikkani, menen sinne kun pitää saada miettiä elämää. Siihen lokeroon ei ole kenelläkään asiaa, ja siellä ei kyllä muut kestäisi edes olla.

Viimeaikoina on ollut aiempaa useammin hetkiä, kun olen kaivannut ihmistä, ystävää jakamaan ajatuksia kanssani ja se ei onnistu. Olen liian erilainen suhteessa muihin ja minun on vain se hyväksyttävä, aina uudelleen.