On jotenkin järkkyä huomata, tajuta ja ymmärtää oman vanhemman myrkyllinen vaikutus omaan itseensä. Siihen, että aikanaan mukauduin ja selviydyin miten osasin. Vielä tuotakin hirveämpää on tajuta se, että en koskaan ennen aikuisikää osannut edes kyseenalaistaa äitini narsistista tapaa olla ihminen, pidin sitä normaalina tapana olla äiti. Näin hänessä vain sen puhtaan aikomuksen, kiillotetun sädekehän ja halun olla hyvä äiti. Ja todellisuus oli kuitenkin kaikkea muuta.

Opin itsekin paljon toimimaan narsistisesti, koska se oli ainoa tapa minkä tiesin olla ns. hyvä äiti. Onneksi sitä mukaa, kun lapseni ovat kasvaneet, olen alkanut nähdä sen kylmän totuuden ja kauhistun aina yhä uudelleen myös kaikkea sitä tapaa, minkä pesusienen lailla imin äidistäni itseeni ja toteutin omaa äitiyttäni. Kuvittelin erheellisesti alkoholin olleen kaiken syynä, vaan olin väärässä.

Mietin kauhulla, kuinka pahasti olen omalla tavallani onnistunut tuhoamaan omia lapsiani? Saati sitten se, että heidän toinen vanhempansa on kylmä ja laskelmoiva psykopaatti ja lapset joutuivat sietämään kodin omalaatuista tunnelmaa ja selviytymään toisessa kodissaan.

Täydellistä ihmisyyttä ei ole olemassa, mutta ovatko lapseni saaneet riittävästi kokemuksia rakkaudesta, ovatko he kokeneet olevansa arvokkaita omina itseinään jne. Kaikenlaisia kysymyksiä, joihin saattaisin kysymällä löytää vastauksia.

Asuessani vielä avioliitossa, käyttäytymiseni oli pitkälti miehen hallinnassa, myös se, mitä sain sanoa ja puhua lapsille exän ollessa läsnä. Jos puhuin väärin, sanoin jotakin väärällä tavalla tai käytin vääriä sanoja, ex piti huolen siitä, etten enää koskaan toistanut samaa virhettä. Hän syyllisti minut taitavasti kaikista ja kaikesta sekä lasten kuullen teki tyhjäksi sanani tai suunnitelmani, kaiken. Selviytyminen tarkoitti siis perheessämme sitä, että loppujen lopuksi minä ja lapset vietimme tuntikausia hiljausuudessa omassa kodissa exän ollessa läsnä. En saanut mennä ovien taakse, esim. siivoamaan lastenhuoneita, koska syytös oli, että kiusaan lapsia ja manipuloin heitä salaa exältä. Ulos en saanut mennä lasten kanssa, koska piha ja nurmikko kärsivät tai sitten olin menossa exän puheiden mukaan huoraamaan.

Vuosien aikana opin jotenkin, miten jokapäisestä elämästä selviydymme exän jatkuvien syytösten ja kuviteltujen tekemistemme/ajatustemme kanssa. Väistämättä jouduin lapsilta vaatimaan tietynlaista käytöstä isänsä ollessa läsnä, heidän piti tosiaan olla näkymättömiä omassa kodissaan, hiljaa ja aiheuttamatta minkäänlaista häiriötä isälleen, ettei isä suuttuisi ja alkaisi huutamaan ja syyllistämään ja luulemaan kaikenlaisia hulluja väitteitään. Suojelin exän mielikuvaa omasta suuruudestaan ja peremmuudestaan niin pitkälle, kuin kykenin ja aina se ei onnistunut, mutta riidan aikana ex kykeni sitten muuttamaan kissan koiraksi ja valkoisen mustaksi ja minä uskoin, luulin itseni olevan syypää kaikkeen ja peilin edessä yhä uudelleen yritin muuttaa itseni toisen vuoksi. Kulissit, ne kulissit. Niistä pidettiin kiinni kynsin ja hampain, kuten ex pitää vielä tänäkin päivänä. Vanhin lapseni jo osaa katsoa menneisyyteen ja ymmärtää, mikä osa elämästämme oli aitoa ja mikä taasen kulissia. Hän hieman jo ymmärtää, ettei minullakaan ollut kovin montaa vaihtoehtoa, kuin joko pitää yllä rauha ja mukautua isänsä tahtoon.

Kuinka voimakkaana minun narsistinen tapa toimia vanhempana on loppupeleissä näkynyt? Silmät ovat avautuneet kunnolla tämänkin asian suhteen, haluan kyetä katkomaan tuonkin sukupolvien perinnön, niin ettei kenenkään tarvitsi kärsiä edes tahtomattaan enää siitä. Jotenkin olen hämmentynyt ja sanatonkin, kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia ja koen jopa häpeää tuosta.

Mutta, sitten järjen ääni sanoo, että tänäpäivänä jokaisessa ihmisessä asuu pienen pieni narsisti, vuosia ja taas vuosia olin omien kokemusteni perusteella sitä mieltä, ettei tervettä itsekkyyttä ole olemassa, niin enhän tiennyt mitä se sellainen on vielä tuolloin. Tänään olen terveen itsekkyyden jäljillä, ja oikeastaan sitä mukaa, kun "opin" jotakin uutta, pyrin sen saman myös tuomaan lapsien elämään. Se on niin totta, että ensin pitää osata auttaa itseään, ennenkuin voi menestyksellä auttaa muita.

Eron jälkeen lasten isä syytti minua lapsille kaikesta. Hän valehteli lapsille minusta ja eron syistä sekä vieläpä mustamaalasi minut hulluksi ja sairaaksi akaksi. Samaa hän todennäköisesti ajattelee vielä tänäkin päivänä, luulee ja luulottelee sekä näkee maailman uhkana, minut mukaanlukien. Mihin nuo olisivat hävinneet vuosien aikana? Tänään lapsilla on siis kaksi erilaista kokemusta elämästä ja perheessä olemisesta. Toisessa kulissit pidetään yllä, ongelmia ei ole tai jos on, niin ne sälytetään muiden harteille viaksi ja syyksi. Toisessa elo on jo normaalia perhe-elämää iloineen ja suruineen, ei ole tarvetta pitää kulisseja, vaan elämä näyttäytyy sellaisenaan, jokainen on vapaa olemaan oma itsensä ilman pelkoa syyllistämisestä tai kiusaamisesta, nokkimisjärjestyskään ei toimi minun kodissani, koska jokainen on tasavertainen jäsen omassa perheessä.

Avoimuus on yksi tekijä, joka erottaa myös kaksi kotia. Exän kodissa lapsille ei kerrota mitään, ei edes heitä itseään koskevia arkipäivän juttuja. Exän luona lapset pidetään omissa oloissaan, heille tätä nykyä juotetaan valtavat määrät limsaa, ja syötetään edelleen halpaa pikaruokaa hamppareineen kaikkineen. Lapsia ei myöskään tueta harrastuksissa, ei koulunkäynnissä isänsä luona, ex vihaa kaikkea toimintaa kodin ulkopuolella. Ajatella, että joskus lasten isä pohti tosissaan vaihtoehtoa ottaa lapset kotikouluun, mutta siihen en suostunut, onneksi. Exä siis tekee kaikkensa eristääkseen perheensä muista ihmisistä, lapsensakin. Ja minut onnistui aikanaan saamaan kodin vangiksi, vietin useita viikkojakin neljän seinän sisällä, pääsemättä ulos, kunnes keksin ottaa puheeksi kulissit ja sen, mitä mahtoi naapurit ajatella meistä, kun en ikinä mene ulos tai käy missään ja lapset ovat aina sisällä.

Opin alkeellisesti pelaamaan exän kanssa sairasta peliään meidän elämästä ja lopputuloksena oli pakene tai kuole. Pääsin exän päänsisälle, sairaaseen maailmaan, jossa jokainen ihminen oli ja on edelleen uhka hänen erinomaisuudelleen, ihmisistä on hyötyä vain silloin, kun he antavat exälle jotakin ja muutoin voivat painua v...tuun hänen sanojensa mukaisesti. Minäkin olin hyödyke hänelle, kulissien ylläpitäjänä hänen kaksoiselämälleen, jossa naiset vaihtuivat kuin kalsarit. Minusta oli se hyöty, että kustansin hänen kaksoielämänsä sekä kotimme menot, hoidin lapset ja hänen asiansa. Mukauduin hänen tahtoonsa. Mutta sitten, minusta muodostui uhka hänelle, joko tiesin liikaa ja en enää sokeasti uskonut häneen, vaan kyseenalaistin hänen juttunsa ja tekonsa perhettä kohtaan, koska tuolloin asiat ja jutut alkoivat mennä aivan sairaaseen suuntaan ja jopa minä aloin ymmärtää, ettei ex ollut ihan terve.

Ex tunnusti aikanaan joitakin juttuja, joita tuolloin pidin vain hänen "normaalina" tapana kiusata minua, koska hän tiesi, kuinka minua satuttaisi sellaiset teot ja puheet. Hän myös joitakin kertoja tunnusti keinoja, joilla sai minut hallintaansa ja kertoi tekemisistään. Palaset loksahtelivat kohdalleen ja ymmärsin, että olin hänelle todellakin uhka, hän halusi minusta eroon ja ero ei tullut kysymykseen, kulissit olisivat kaatuneet ja niitä hän tosiaan suojeli. Ymmärsin olevani hengenvaarassa ja samalla tajusin edellisvuosien kummalliset tapaukset kohdentuen itseeni, joissa olisi voinut kalpaten ja olisikin käynyt, ellen olisi huomannut asioita ajoissa.

Eron jälkeen exän toiminta sai lisää naurettavia ja sairaita piirteitä. Hän alkoi vahtimaan tekemisiäni, käänsi edelleen kaiken sanomani minua vastaan ja käytti hyväkseen lapsilta ongittuja tietoja minusta. Samoin hän soitti, jos vaikkapa autoni ei ollut parkissa, tai kodissani ei näkynyt elämää ja vaati selitystä elämästäni.