Elän edelleen elämääni kuin jojon päässä olisin. Narua heiluttaa joku muu, kiepun ja pyörin voimatta vaikuttaa elämässäni oikeastaan mihinkään. Asenne ja sen ainainen pitäminen kohdillaan pelkän tahdonvoiman avulla alkaa sekin rasittaa, aina kun ei jaksaisi.

Kun joskus elämä hellisi minuakin. Huomaan miten monet aiemmin elämässäni kulkeneet ihmiset ovat jatkaneet elämäänsä, menneet ns. eteenpäin. Mitä kohdallani käy? Asia kerrallaan romahtaa, elämäni kulkee taaksepäin.

Eikö jo riittänyt ero, hirveä avioliitto, työkyvyn menetys ja sen tuoma työttömyys, lasten huolet, exän jatkuva kiusanteko ja köyhyys? Miksi minulle on annettu tätä taakkaa elämässäni näin paljon ? Jo sieltä lapsuudesta lähtien ja ei nuo piikit tunnu katoavan minnekään. Kuinka paljon ihmisen on jaksettava? Mitä jos en enää jaksa? Koska olisi minun vuoro onnistua, olla onnellinen ilman varjoa ja jatkuvaa huolta,pelkoa?

Milloin minun elämäni voisi lähteä lentoon? Ilman jatkuvaa tuskaa? Jatkuvia romahtamisia ja itsensä uudelleen kasaamista? Milloin elämä voisi helppoa, siedettävää tai peräti nautinnollista ja täyteläistä?

Yritän jokainen päivä pitää itseni kasassa, siinä olen hyvä. Osaan suhteuttaa asioita, ajatella positiivisesti jokaisen ikävänkin asian, muutoin en varmaan olisi tässä ja nyt. Osaan siirtää omat huoleni ja ongelmani sivuun, osaan jopa unohtaa ne tarkoituksella, keskittyen vain lapsiini ja heidän hyvinvointiinsa. Siedän, kestän ikävät harmit ja käytännön ongelmat joihin törmään tämän tästä, voimatta estää niitä, voimatta ennakoida mitenkään, keksien aina jonkin ratkaisun kulloisiinkin asioihin, ongelmiin joita exä aiheuttaa lapsille ja heidän kauttaan minulle.

Voisiko elämäni joskus olla sellaista tavallista kenties? Jos onkin, niin aina sen onnistuu ex jollain pilaamaan ja ikäänkuin palauttamaan minut ja elämäni "ruotuun", sairaalla tavalla. Elän elämääni selkä seinää vasten, ilman mahdollisuutta puolustautua, paeta, kuin odottaisin viimeistä kuoliniskua?

Niin, tuo on totuus elämästäni, josta siis yritän selviytyä päivittäin. Selviytyminen on itseasiassa melkoisen voimia syövää ja esimerkiksi tällä viikolla olen ollut kiitollinen siitä, etten ole säännöllisesti työelämässä, koska en olisi kyennyt tekemään työtä todennäköisesti? Huomenna, tänään voi olla jo parempi fiilis, kun kieltäydyn ajattelemasta asioita, unohdan tarkoituksella ikävät ja elämääni häiritsevät ulkopuoliset tekijät, joille en siis mahda mitään.

Eilisen päivän itkin pitkästä aikaa, koin sellaista tuskaa rinnassani, mitä en ihan vähään aikaan olekaan kokenut. Tuska ja ahdistus oli jo sitä luokkaa, että todellakin toivoin olevani kuollut. Kun ihan jokainen harmi iski tajuntaani melkoisen kerralla, kun ymmärsin jotenkin eri tavoin sen, miten en edelleenkään pääse elämään sitä omaa elämää, vaan ex kummittelee ja vaikuttaa edelleen hallitsevasti minun elämääni. Tuon käsittäminen sai minut murtumaan, vaikka fyysisesti saankin olla rauhassa exältä, hän silti onnistuu romuttamaan elämääni lasten kautta.

Tämän kesän aikana olen opetellut vähän sitä, etten enää mahdollistaisi minun hyväksikäyttöä lasten tarpeiden varjolla. Se vaan tuntuu niin kauhealta lasten puolesta, koska isä kieltää kodissaan lastensa perustarpeet ja niitä olen paikannut sallimalla lasten kuljettaa ja viedä isälleen tarvitsemiaan asioita ja olen myös mahdollistanut isän toimet kun olen aina suostunut siihen sitten, että minä viimekädessä sitten huolehdin lasten perustarpeista lähtien kaiken. Tajusin sen, miten olen väärin toiminut ja sitä kehää olen opetellut katkomaan silläkin uhalla että lapset eivät ymmärrä asiaa.