Joskus pitää olla tylsää, että osaa nauttia elämästä ja hektisyydestä. Tätä toistan joskus lapsille, kun valittavat tekemisen puutetta. Muistutan sitten heitä uudemman kerran tylsästä päivästä menojen keskellä ja tekeminen tuntuu sen jälkeen kahta mukavammalta.

Tänään näyttäisi olevan tylsä päivä, minun on tarkoitus siivoilla, laittaa koti järjestykseen niiden päivien jälkeen, kun menot jälleen menty ja kotona on käyty tankkaamassa ja nukkumassa. Ainoa haittapuoli on se, etten millään viitsisi alkaa siivoilemaan.

Opin hyvin pienenestä kanavoimaan ärtymyksen, kiukun ja vihan tekemiseen. Siivoamiseen. Vuosikymmeniä tuo keino toimi, olinhan jokainen päivä täynnä noita negatiivisia tunteita ja koti kiilsi puhtauttaan, tavarat olivat paikoillaan ja järjestyksessä. Tavallaan siivious oli myös keino paeta niitä kaikkein vaikeimpia tunteita vai kävinkö sittenkin niitä läpi samalla kun purin ylimääräistä energiaa siivoukseen?

Nykyhetkessä koen äärimmäisen harvoin enää semmoisia tunteita, jotka ajaisivat minut toimimaan, siivoamaan kotia. Siivous oli tavallaan automaattista toimintaa, en ajatellut vaan toimin. Nykyisellään minun on tarvinnut opetella siivoamaan vain tarpeeseen, ilman negatiivista kuormaa, joka tavallaan toimi moottorina ja motivaationa. Ja kuinka vaikeaa se onkaan, ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa ylipäänsä koko homma, kun ei ole minkäänlaista "motivaatiota" koko hommaan.

Huomaan, kun ei ole negatiivisia ja voimakkaita tunteita purettavana, kotikin on asutun näköinen. Harrastuskamat odottavat eteisessä paikoilleen pääsyä, tavarat odottavat muutenkin omille paikoilleen pääsyä, siis sitä, että jaksan ne sinne siirtää. Harvoin lapset esimerkiksi palauttavat tavaroita sinne, mistä ovat ne ottaneet ja en joka asiasta jaksa tätä nykyä paasata. Osaavat kyllä etsiä ne sitten, ja jälleen kantapään kautta oppia, etten ole aina siivoamassa heidänkään jälkiä ja on jo korkea oppia itsekin huolehtia omista jutuista. Vaatii itseltänikin melkoista kykyä sietää lasten aiheuttama "kaaos", mutta uskon, etteivät he muutoin opi huolehtimaan omistaan, ellei anna mahdollisuutta siihen.

Ja on ihan inhimillistäkin olla epätäydellinen ja sallia pieni epäjärjestys ainakin silloin, kun elämässä on muutakin, kuin pelkkä koti. Kun iltaisin tulee kotiin täysin väsyneenä päivästä ja aamulla lähtee suurinpiirtein samointein, on jostakin asiasta osattava luopua hetkellisesti, ettei itseään väsytä liiaksi. Kun ne kotona olevat asiat eivät karkaa kuitenkaan, minnekään, vaan odottavat kiltisti.

Tänään on kuitenkin päivä, kun kalenterissa ei ole mitään ja se tarkoittaa omalla kohdalla sitten sitä, että olisi pakko tehdä se viikkosiivous. Painin itseni kanssa, aloittamisen vaikeus ilman tuota negatiivista tunteiden kuormaa tuntuu kovin haasteelliselta, se viha ja muut tunteet ovat olleet polttoainettani niin kauan ja kun se on loppu, se on loppu. Sitten kun pääsen aloittamaan, ongelma häviää mutta kovin on vaikeaa saada itsensä liikkeelle siivouksen suhteen.

No, osaltaan vaikean siivouksesta tekee hankala ja pieni koti, suuren perheen tavaroiden saaminen omille paikoilleen on todellakin työn takana, koska tilaa ei ole nimeksikään. Paljon olen joutunut karsimaan jo vähästäkin ja vielä joudun tekemään samaa eli karsimaan tavarat kaikkein välttämättöminpään. Tuon kun saisin tehtyä, helpottaisi kummasti sekä sitten sen lisäsäilytystilan saaminen. Tätä asuntoa kun ei ole suunniteltu näin ison perheen tarpeisiin, vaan selkeästi kahdelle aikuiselle. No, ehkä saan tästä asunnosta joskus kodin, tai ainakin tuntumaan vähän enemmän kodilta?

Totuus kun on, etten viihdy tässä ollenkaan. On paljon hyviä asioita, joista nautin mutta on myös paljon sellaista, josta en pidä, vaan tulen toimeen niiden kanssa, koska mitään ei voi muuttaakaan. On vain hyväksyttävä asiat sellaisina, kuin ne on tässä asunnossa. Tähän asuntoon verrattuna edellinen oli täysi kymppi, jos ei kallista vuokraa lasketa mukaan, nyt tässä asunnossa hyvää on vain alhainen vuokra asunnon ollessa välttävä. Joskus kun saisin kodin, sellaisen oikean kodin? Tämä ei tästä mihinkään muutu, ärsyttää jokainen pinta tässä asunnossa ja se, ettei mitään voi tehdä. Jos omistaisin tämän asunnon, niin saisin tehtyä rahalla tästä semmoisen, joka miellyttää vaan sekään ei ole mahdollista. Joten, hammasta purren joudun tässä asumaan ja huoman, miten iloiten poistun aina tästä neljän seinän sisältä, ja harmittelen, kun pitää mennä takaisin "kotiin". Niin, tästä ei nyt kehkeytynytkään kotia, tämä asunto on vain paikka missä käydään syömässä ja nukkumassa. Mutta en voi sanoa viihtyväni, en voi sanoa tätä kodikseni.

Ehkä ajan kanssa opin elämään täällä, muodostuu ne rutiinit jne. Hyväksyin tämän asunnon, kosa muutakaan todellista vaihtoehtoa ei ollut ja kiire tuli muuton kanssa. Tämä menettelee, mutten ole ollenkaan tyytyväinen. Sijainti on onneksi hyvä, myös olohuone menettelee ja se saa riittää toistaiseksi. Haaveilen vain siitä säilytystilasta, jottei kaikki tavarat jäisi näkyville ja esiin, haaveilen kenkäkaapista, ettei kaikki kengät lojuisi tuulikaapin lattialla, haaveilen uusista verhoista, kun vanhat eivät käy mitenkään päin näihin ikkunoihin. Haaveilen uusista pienemmistä olohuoneen kalusteista, ruokapöydästä, sängystä, jne...Mutta, aika näyttää toteutuuko ja milloin ja ehdinkö taasen muuttaa pienempään ja pienempään ja olen jälleen turhaan haaveillut siitä, että saisin kodin toimimaan ennenkuin muuttavat lapset omilleen ja jälleen pitää heille hankkia kalusteet jne ja taas jää omat tarpeet toiselle sijalle. Kahta kun en ole koskaan saanut tässä elämässä, aina pitää valita niin että toinen asia sulkee toisen asian pois.

No, elämää se vain on, ja nyt jos löytäisin edes pienen kiukun aiheen polttoaineeksi tuohon siivousrupeamaan?