Oma syntini on ollut liiallinen halu luottaa ihmisiin, kyky olla näkemättä pahaa ja selittää jokainen asia parhain päin, ikäänkuin kuuluvaksi ihmiseloon ja sitä kautta hyväksyä se paha.

Jotenkin noin kaiken on ollut pakko mennä. Muistan voimakkaan tahtoni luottaa toiseen ihmiseen kuin kallioon. Muistan epäilyni, muistan sen, miten uskoin kaikki selitykset mukisematta ja opin olemaan kyseenalaistamatta väkivallan kautta.

Tässä hetkessä jo onnekseni olen oppinut päästämään irti kamalasta menneisyydestä. Iloisena tunnen, miten mennyt ei vaivaa, ei ahdista ja jopa toivon tulevaisuudelta jotakin, mitä en ole vuosiin osannut tehdä. Minusta tuntuu, kuin olisin vihdoinkin ottanut askeleen eteenpäin omassa elossa.

Aamulla pää on tyhjä, ei ole ensimmäisenä ajatuksena enää se, että jälleen uusi päivä kestettävänä. Ja illalla minusta tuntuu, että höh, joko pitää mennä unille, kun aiemmin tuo hetki on ollut paras hetki päivästä. Jotakin on siis tapahtunut minussa.

Aamut ovat siedettäviä, saatan joskus jopa jännittää sitä, millaiseksi päivä muodostuu hyvällä tavalla. Jokseenkin koen, että pelko on poissa, varjo on poissa.

Ja mitä tuohon sitten vaadittiin? Irtipäästäminen, se etten takerru asioihin ollenkaan ja päätös, etten anna jonkun toisen ihmisen olemassa-olon, hänen mielipiteidensä ja luulojensa vaikuttaa minuun millään lailla. Päätös, että nyt se loppuu ja loppuihan se.

"Näen" omaa tulevaa, hyvin vähän tosin, mutta juuri se riittää. Se riittää kertomaan minulle, että minulla on se tulevaisuus, ei pelkkää mustaa möykkyä. Juuri nyt tiedän, että tulevassa hahmottuu toiveeni päästä näkemään maailmaa. kokemaan maailmaa, joskus ja se riittää tähän hetkeen. Se saa minussa aikaan positiivisen tunteen ja sen, että on jotakin mitä odottaa, esimerkiksi sitten, kun olen lapseni saattanut maailmalle.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, kuin elämänkirjassa olisi alkanut uusi kappale, kokonaan uusi osa ja olen jopa toiveikas tulevan suhteen. Saatan jopa oppia nauttimaan elämästä ja se on todella iso asia itselleni.

Hölmö ja sokeasti luottavainen, helposti hyväksikäytettävissä. Puhuttavissa ympäri, pyörtämään oma tunne, intuitio ns. järjen keinoin. Pahuus on ollut koko ajan silmieni edessä, naamioituneena ja olen nähnyt vaan en halunnut uskoa siihen.

Olen ehkä jopa onnistunut sekoittamaan pahuuden ja hyvyyden? Mutta sen tiedän nyt, että olen elänyt pahuuden kanssa käsikädessä, pahuuden joka on onnistunut naamioitumaan normaaliksi hyväksi. Näin kokoajan, mutten ymmärtänyt? En ainakaan luottanut itseeni ja miksi kun toinen oli siinä kertomassa mitä ja miten piti olla ja elää. Unohdin itseni ja omat tunteeni, omat tarpeeni toisen edessä. Minua kantoi ajatus rakkaudesta, papin aamenesta ja kehoituksesta tahtoa myös alamäessä.

Tänään olen vapaa. Olen tietoinen omasta hölmöstä luottavaisuudesta, siitä, että minulle voi kuka syöttää pajunköyttä ja minä uskon kaiken. Uskon ihmisen hyvään, mutten näe pahuutta. Eihän sellaista ole kuin saduissa ja voi miten väärässä olen ollut. Pahuus on oppinut naamioitumaan hyväksi, sudeksi lampaiden vaatteisiin.

Olen elänyt pahan kanssa käsikädessä itse sitä ymmärtämättä. Paha on ympäröinyt minut julmien ihmisten muodossa, joita pidin kaikinpuolin mukavina ja kiltteinä. Meni vuosia, ennenkuin ymmärsin ja suostuin näkemään ja ennenkaikkea päästämään irti. Ei riittänyt fyysinen etäisyys, vaan myös ajatuksen tasolla, tunteen tasolla piti päästää irti. Ja nyt mietin, miksi en ymmärtänyt aiemmin?