En ole lauma-eläin, en ole oppinut ihmisten välisiä sanomattomia pelisääntöjä, ainakaan naisten maailmassa. Luonnollisesti myöskään lapset eivät ole oppineet tätä tärkeää taitoa esimerkin kautta.

Parhaat vuoteni menivät vankina omassa kodissani, kaikkinainen sosiaalisuuteni katosi jonnekin ja enää en osaa. Törmäsin jälleen kerran siihen, että ihmettelen suuresti mikä minussa on vikana, kun en ikäänkuin kelpaa muille ihmisille.

Olenko jotenkin pelottava, onko ulkomuodossani jotakin luotaantyöntävää, onko ilmeeni jotenkin karkottava? Vai mikä siinä on, että minut ohitetaan ja hyvä jos edes tervehditään vastaantullessa?

Niin, en toivo mitään ystävyyttä näiltä ihmisiltä, en oikeastaan odota mitään. Kuitenkin tuntuu pahalta se, että jään ikäänkuin paitsi kaikesta. Jo aikanaan työmaalla kärsin suuresti siitä, ettei minulle muistettu kertoa tärkeistä asioista ja minua sitten kohdeltiin huonosti ja sanottiin, että minun olisi itse pitänyt onkia tiedonmuruset jostakin, kun muille ne jaettiin automaattisesti joko palavereissa tai sitten niin, että ennen työvuoron alkua joku toinen piti muut ajantasalla. Minua ei kukaan pitänyt ajantasalla.

Luulen, en siis tiedä, koska ei ole kokemusta. Mutta, en ole mukava ihminen. En osannut vielä vähän aikaa sitten edes hymyillä, jos ei ollut aihetta. Nyt olen opetellut sitä tekohymyä, jos vaikka ihmisiä ärsyttää se, että totinen naamani näyttäisi siltä kuin olisi norsunviturallaan kaikki asiat. Kokemus on kuitenkin sama, tein niin täi näin, aina väärin.

Olen kiinnittänyt tai ollut kiinniittämättä huomioni ulkonäollisiin seikkoihin itsessäni, ei muutosta. Olen itse ainakin kuvitellut olevani aktiivinen ja mennyt rohkeasti toisten luo juttusille. Ja silti, hetken päästä ihmiset kaikkoavat ja huomaan olevani yksin.

Pitääkö minun nyt tähän ikäänmennessä vielä opetella se tyhjänpäiväinen juoruilu? Asia, jota olen karttanut koko ikäni ja inhonnut sitä ylikaiken. Pitääkö minun nyt opetella puhumaan merkityksettömistä ja päivänselvistä asioista, jotta olisin samankaltainen muiden naisten kanssa? Pitiköhän minun sittenkin syntyä miespuoliseksi?

Ongelmani siis on se, etten kuulu joukkoon, minkäänlaiseen joukkoon. Aina vaan uudelleen saan olla ihmeissäni, mikä minussa on vialla? Ihminen minäkin vain olen, muttei se tunnu itsessään riittävän perusteeksi sosiaalisissa tilanteissa.

Aaa, nyt tiedän, tai arvaan. Minusta ei saa lisäarvoa toisten elämään. Minulla ei ole hienoa titteliä, ei hienon tittelin omaavaa miestä, minun kauttani ei voi tutustua uusiin ihmisiin, minusta eiole toisinsanoen hyötyä muille ja olen siis sen vuoksi mielenkiinnoton ja minut voi ohittaa.

Kun pelkkä ihmisyys ei ole arvo. Kun katsotaan kieroon köyhää, yksinäistä ja eronnutta ja monilapsista naista. Niin, ei semmoinen otus tuo kellekään lisäarvoa elämään.

Ihmiset tietävät, että olen eronnut ja eronnut nainen on aina uhka ja/tai muistuttaa ja saa paheksumaan ihmisiä lisää. Kyllä minäkin muistan katsoneeni vähän kieroon niitä, jotka erosivat ja ihmettelin itsekin syytä, kun ulospäin olivat näyttäneet niin tasapaksuilta pariskunnilta.

Köyhä olen, koska kuljen aina samoissa kengissä, samoissa vaateparsissa ja ajan aina samaa rotiskoa. Ei kukaan mielellään mene köyhän ihmisen lähelle, köyhyyshän saattaa vielä tarttua heihinkin. Toiset eivät voi puhua kanssani, koska kaikkeen liittyy raha.

Lasten isä tekee varmasti omaa myyräntyötään samojen ihmisten parissa, antaa ymmärtää minun olevan jotenkin viallinen kummajainen omilla vihjailuillaan ja sekin vaikuttaa kokemaani kohteluun ihmisten parissa. Toiset kun eivät edes tervehdi, vaan kääntävät päänsä pois ja ovat kuin eivät olisi koskaan tunteneet.

Olen joskus myös miettinyt, saanko samalta sukupuolelta kylmää kohtelua ulkonäköni vuoksi, olenko heille erityisesti eronneena uhka heidän omalle parisuhteelle?

Vai meneekö ihmissuhteet tosiaan niin, että kaikista on oltava jotakin hyötyä? Pitääkö tuntea oikeita ihmisiä, olla vaikutusvaltainen tai muuten vain rikas päästäkseen mukaan näihin naisten juttuihin? Pitääkö tosiaan olla jotakin, että alkaisi näyttää kiinnostavalta?

Siis, pelkkä ihminen ihmiselle oleminen ei käy laatuunsa?

Näitä samoja asioita olen pohtinut lapsesta asti. Siitä asti, kun aloin ymmärtämään ja pohtimaan syytä siihen yksinjäämiseen.

Tiedän, että poikkean jollakin lailla valtavirrasta. Kukaan vaan ei koskaan kertonut miten ja olen itse aina ihan kysymysmerkkinä. Samaa asiaa olen saanut todistaa jossain määrin myös lasteni kanssa, kuin myös sisarusten lasten kanssa. En siis ole ainoa, joka kärsii tuosta ongelmasta.

Joskus olen miettinyt sisäänrakennettua oikeudenmukaisuuden vaatimusta perheessämme, se on ainakin yksi osa ongelmaa, samoin kuin rehellisyys. On olemassa rehellisyyttä ja sitten rehellisyyttä, jos siitä on jotakin hyötyä. samoin toisten kunnioittaminen pelkkään ihmisyyteen vedoten erottaa meidät ja muut. Niin olen ollut huomaavinani. Ja se, ettemme käytä toisia ihmisiä hyväksi saavuttaaksemme jotakin. Nuo kaikki ovat jokseenkin virheitä, koska maailma ei toimi, ihmiset eivät toimi samoin kuin me luontaisesti toimimme ja synnymme näköjään nuo ominaisuudet mukanaan.?

En ole oppinut käyttämään muita ihmisiä hyväkseni, olisi ehkä pitänyt? Itse olen kuitenkin monissa näennäisissäkin ihmissuhteissa ollut vain portaana, askelmana toiselle ja minut on jätetty, kun tuon toisen ihmisen tavoite on saavutettu ja olen ollut mahdollistamassa sen.

Olisiko minunkin pitänyt oppia taito, jolla kivuta toisten ihmisten avustuksella elämässä ylöspäin? Olisiko elämäni nyt tässä jamassa, kuin se on nyt?

Mietin tämän hetken tuttavuuksia elämässäni. Alan olla valmis kohtaamaan uudelleen ihmisiä, päästämään heitä elämään ja olemaan itsekin mukana toisten elämässä. Minusta tuntuu, että vuosien yksinäisyys on tehnyt tehtävänsä, ja nyt olisi aika opetella uudemman kerran olemaan laumassa?

Kykenen olemaan välittämättä omasta huonommuuden tunteesta muiden seurassa. Siedän itseni ja tietoisuuden itsestäni, etten kykene koskaan esimerkiksi saavuttamaan muuta "asemaa",kuin sivustaseuraajan roolin kaikissa tilanteissa. Kykenen elämään sen harmituksen kanssa, että jään aina yksin, oli tilanne mikä tahansa.

Olen kuitenkin oppinut kieltäytymään, sanomaan ei. Minä en enää tiedostamattani asetu hyväksikäytetyn asemaan, vaan sanon kyllä, jos oikeasti haluan jotakin tehdä ja sanon ei, jos jokin asia ei ole minun juttuni. Enää en ole samanlainen, kuin ennen eli laulunkin sanoin "Laura hoitaa"... En hoida, en tee, en osallistu jne....minuun ei voi luottaa enää, että tekisin jonkin asian ihan vain pelkkää hyvää hyvyyttäni. En tee, koska olen rajallinen ihminen minäkin.

Mietiskelin tuota ns. parempien ihmisten suhteiden juttua ja on kyllä ollut todella ihmeellistä se, miten käytös muuttuu joillakin naisilla. Taannoin eräässä paikkakuntamme tapahtumassa vastaan tuli todella monta tuttua, he katsoivat pitkään, mutteivat olleet tuntevinaan, vaikka iloisesti huutelin moikkaa. Siis olenko sellainen, jolle moikataan vain kun, kukaan ei ole näkemässä, niin kehtaa sitten tervehtiä. Yksi menneisyyden tuttu on niin ylpeä, että on kuin ei tuntisi ollenkaan, ikäänkuin hän jotenkin likaantuisi siitä, että tuntee minut? Eroaminen ja sen aihettama köyhyys minun kohdalla tuntuisi olevan hänelle jotenkin ylitsepääsemätön paikka. Mitään ongelmaa kun ei ollut vielä silloin, kun elin avioliitossa, kävimme jopa kahvilla toistemme luona ja kulissit oli kunnossa. Niin, niin se taitaa toisilla mennä, että raha ratkaisee myös sen, keitä ihmisiä tervehditään, sosiaalinen status pitää pitää kunnossa ja ei haluta leimautua köyhän ihmisen tutuksi, koska joutuisi selittelemään muille, niille paremmille ihmisille.

On totta, että katkoin itse jäljelle jääneet ihmissuhteet eron jälkeen, yksi kerrallaan ja kunkin omista syistä käsin. En ole katunut päätöksiä. Parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Jokaisen ihmisen motiivit olla kanssani "ystävä" selvisivät hyvin nopeasti eron jälkeen. Ne puheenaiheet, kiinnostuksen kohteet jne sekä sitten se, että vastavuoroisuus oli puntarilla eron jälkeen. Olin auttanut ja ollut tukena monille ns. ystäville, ihmisille, joita luulin ystäviksi. Ja kun itse ensimmäistä kertaa elämäni aikana yritin turvautua ihmisiin, koin julmasti sen, miten minut hyljättiin ja kieltäydyttiin antamasta apua. Silloin aloin pohtia ja kyseenalaistaa omia ihmissuhteitani ja ymmärsin, että olin "hyvä kaveri" vain silloin, kun minulla oli apua ja aikaa annettavana muille.

Hyväksyin, että joudun olemaan yksin ja selviämään lähes yksin elämästä. Kuten olin tehnyt koko ikäni, ihan pienestä asti. Kun on tarpeeksi outo, erilainen suhteessa muihin, on vaan opittava elämään sen asian kanssa ja hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on. Olen yrittänyt sopeutua ja esittääkin samanlaista ja seurauksena oli vain oman pahanolon lisääntyminen, kun jutut ja asiat eivät olleet omia, tai eivät tuntuneet tärkeiltä.

Joskus tuntuu tyhmältä arvailla niitä asioita, jotka tekevät ja saavat itseni erottumaan muista ihmisistä niin selkeästi. Minusta tuntuu, että olen nyt tehnyt itse kaikkeni oman itseni muuttamiseen vs. toisia kun ei voi muuttaa mieleisikseen. Olen tehnyt kaikkeni tullakseni toimeen ihmisten kanssa vs. toiset eivät tule kanssani toimeen. Olen myöskin hyväksynyt sen, ettei edellämainituille asioille voi mitään ja olen yrittänyt elää sen tietoisuuden kanssa.