Joskus, katseiden kohdatessa tulee kylmiä väreitä, pitkin selkärankaa, päästä varpaisiin. Pelkkä katse ei merkitse mitään, mutta siitä jäävä tunne, sanaton yhteys jää. Ikäänkuin olisit hetken yhtä ja samaa.

Jos päästäisin itseni ajatuksissani vielä pidemmälle, voisin miettiä miltä tuntuu kosketus, viipyilevä hipaisu ihan vahingossa.

Kaipaus kosketuksesta, kaipaus jostakin suuremmasta yhteydestä heräilee sitä mukaa, mitä enemmän petyn omassa arjessasi tulla kohdatuksi. Haluan, että minä olen olemassa, ihmisenä. Haluttuna, sellaisena kuin olen.

Huomaan katselevani ympärilleni eri tavalla kuin aiemmin, huomaan itsessäni heräilevän sen, minkä luulin jo kauan sitten kadonneen, poistuneen kokonaan.

Tätä hän ei huomaa kotona, hän keskittyy johonkin muuhun torjuen minun olemassaoloni täysin. Petyn uudelleen ja uudelleen, hän ei enää huomaa minua. Mietin, mikä olen hänelle? Mitä merkitsen hänelle? Yritän joskus puhua, hän ei pidä siitä, vaan keskittyy siihen, mitä kulloinkin on tekemässä. Petyn uudelleen.

Yllätän itseni miettimästä ja haaveilemasta kaikesta siitä, mistä jään paitsi tällä hetkellä. Katseista, kosketuksesta, halusta olla kanssani ja sisäisesti kärsin toisen ihmisen kaipuusta. Tämä ei enää ole mikään ohimenevä vaihe, koska asia pahentuu ajan edetessä. En tällaista toivonut, en halunnut ja silti olen tämän edessä, koen itseni hylkiöksi tuon toisen edessä.

Pitääkö vain sietää, jos toinen ei kykene ensinnäkään näkemään ongelmaa, eikä halua kuulla asiasta saati, että tekisi asialle jotakin? Olen ollut kiltti, olen antanut aikaa, en ole painostanut, en vaatinut, jne.

Kuinka kauan pitää sietää jatkuvaa hylkimistä? Jos kotona ei tule kohdatuksi, halutuksi niin saako sen puutteen sitten hakea jostakin muualta?

Pettäminen on väärin, kaikissa muodoissaan. Mutta, ihmisen perustarpeisiin taitaa kuulua myös hyväksytyksi tuleminen ja tietynlaiset läheisyyden tarpeet ja en ole poikkeus. Jos jano yllättää, tottakai ihminen juo eikä siirrä tuota tarvettaan seuraavalle päivälle, seuraavalle viikolle tai seuraavaan vuoteen.

Olen nyt kieltämättä odotellut kaikessa rauhassa, kärsivällisesti. Mitään ei kuitenkaan tapahdu välillämme, ja alan olla turhautunutkin. Kaipaan kosketusta, kaipaan sitä tunnetta, että minustakin joku välittää, olisi kiinnostunut ajatuksistani, tunteistani, minusta. Kaipaan yhteyttä, ymmärrystä. Kokemusta olla ihminen ihmiselle.

Olen vihjaillut avoimesta suhteesta, mahdollisuudesta hakea muualta ne asiat, joihin hän ei kykene vastaamaan. Se ei kuitenkaan käy ja kuitenkaan hänellä ei ole ehdottaa muuta ratkaisua. Hän ei tunnu välittävän siitä, että minullakin on tarpeeni, ihmettelen, miten hän pystyy ne sivuuttamaan? Miten pystyy olemaan välittämättä?

En jaksa enää miettiä, mikä itsessäni vikana, samaan syssyyn sitten mietin, että minussa on pakko olla jotakin vikaa, kun hän on hylännyt minut monella tasolla. Pärjään, kun en ajattele liikaa asiaa.

Samaan syssyyn olen alkanut vaivihkaa katsella ympärilleni, haaveilla kosketuksista, katseista, kohdatuksi tulemisesta, siitä, että olen olemassa ja haluttu ihmisenä.