Kesää on vielä jäljellä, lomaa koululaisilla ja opiskelijoilla. On hurjaa miettiä, kuinka aika on kulunut vuosissa. Vastahan sitä oli useampi vaippa-ikäinen, elämä hektistä tasapainottelua kodin, työn ja avioliiton kanssa. Elämä kulki tuolloin jonkinlaisessa sumussa, oli vain ikäänkuin selviydyttävä päivästä toiseen, päiväkotipäivästä toiseen ja vapaa-aika meni kotia huoltaessa. Omalle itselle ei hirmuisesti jäänyt aikaa, varsinkin sen jälkeen kun, ongelmat kärjistyivät todenteolla avioliitossa ja aloin itsekin kaipaamaan myös sitä kuuluisaa onnea.

Mietin näitä menneitä vuosia, ne ovat menneet nopeasti ja niihin mahtuu paljon erilaisia irtiottoja milloin mistäkin. Alkuun luovuin vakituisesta työstäni, irtisanouduin ja vaikka pomo kuinka maanitteli, etten sitä tekisi, tein silti. Hyppäsin tuntemattomaan. Päivääkään en ole katunut tuota ratkaisua.

Pikkuhiljaa onnistuin pääsemään irti kaikesta vanhasta, eron jälkeen omassa kodissani ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut vanhasta elämästä, vanhat tutut ja ns. ystävyydet karisivat yksi kerrallaan, suhteeni sukuun on ollut murroksessa, olen rikkonut oman roolini ikuisena vastuunkantajana ja samalla syyllisenä kaikkeen. Kivuitta mikään luopuminen ei tapahtunut, ja huomaan luopuneeni joko vapaaehtoisesti tai olosuhteiden pakosta kaikista ja kaikesta. Helppoa se ei ole ollut, ei siten mitenkään. Kuinka monet kerrat olen itkenyt, ahdistunut ja surrut ja kuitenkin jotenkin aina päässyt elämän syrjästä kiinni miettien miksi minulle on suotu tällainen elämä?

Tämän kesän aikana olen saanut kokea kaikenlaista, positiivisia asioita ennenkaikkea. Pieniä, merkityksellisiä seikkoja ja tapahtumia, olen saanut nauttia elämästä. Ottaa rennosti, jollaista en olisi ikinä voinut kuvitellakaan koskaan aiemmin. Kokea vapautta, jota en ole koskaan ennen kokenut. Henkistä vapautta.

Vapaus on minulle tällä hetkellä sitä, että saan ihan itse valita teenkö jotakin vai en, ilman syyllisyyttä siitä tai tuosta. Vapaus valita otanko vai jätänkö jonkin asian jne. Aiemmin tämä ei ole tullut kuuloonkaan, asiat vain tapahtuivat, ilman että saatoin mihinkään itse vaikuttaa ja koin, että elämä vei minua kuin pässiä narusta.

Jos mietin järjellä, niin on jo todellakin korkea aika päästä nauttimaan elämän positiivista jutuista, ilosta ja kaikesta hyvästä. Osaan sanoa tarpeen vaatiessa ei, jos jokin ei tunnu hyvältä, ilman valtavaa syyllisyyden taakkaa. Opettelen edelleen sanomaan kyllä, ilman kauhua ja pelkoa "rangaistuksesta". Tämä kaikki on tuntunut ajoittain kovin epätodelliselta, koska se kaikki on minulle uutta ja ihmeellistä. Olla oman elämän ohjaksissa.

Koko elämäni olen luottanut siihen, että ikävät asiat elämässä järjestyvät aina jotenkin, parhain päin ja nyt vasta ymmärrän, että myös niillä kaikilla hyvillä asioilla voi olla taipumus järjestyä parhain päin, kunhan vain opin näkemään niitä ja toivomaan niitä. Ikäviä asioita ei ole koskaan tarvinnut toivoa, ne ovat tulleet itsestä riippumatta ja melkein voisin sanoa, että jokainen ns. pahin pelkoni on jossakin muodossa tullut kohdatuksi, riippumatta siitä halusinko asiaa vai en. Nyt tosiaan odotan, että suurimmat toiveeni tulisivat eteeni, tosin en ole koskaan oikein tosissani osannut mitään asioita toivoa, koska aiemmin minulle se on ollut itsekästä. Tänään tiedän, ettei oman hyvinvoinnin tavoittelun tarvitse olla itsekästä, koska jos asiat ovat sellaisia, että ne voidaan jakaa myös muille, se ei ole itsekästä.

Monet ennen niin tärkeät asiat ovat menettäneet jokseenkin kokonaan merkityksensä ja se mitä on tullut tilalle, ei ole sanoin sanottavissa, minulla ei ole sanoja enää siihen. Täyteys on varmaankin lähin kuvaava sana. Yllätyn hetkittäin arjessa, kun huomaan olevani oikeasti onnellinen elämässäni. Hetkittäin, ja mitä se voisikaan olla, jos sama tunne onnellisuudesta olisikin koko ajan läsnä?