Vasta irtipäästäminen on mahdollistanut sen, että oma toipuminen on päässyt alkamaan. Siis vasta nyt, vuosien jälkeen huomaan elossani muutoksen. Keväällä olin selkä seinää vasten ja enää ei ollut mitään muuta mahdollisuutta, kuin päästää irti. En jaksanut enään. Pidin tietämättäni kiinni viimeiseen asti ymmärtämättä, että juuri ne asiat estivät minua elämästä elämääni.

Asioiden hyväksyminen sellaisina kuin ne on, yrittämättä epätoivoisesti muuttaa niitä, on vapauttanut minut irti niistä kahleista, joihin sitouduin itse aikanaan. Koen nyt uudenlaisen vapauden tunteen, mahdollisuuksien olevan myös minulla.

Olen päässyt melkoisen hyvin eroon syyllisyyden taakasta, ymmärrän että olen kantanut monista asioista väärää syyllisyyttä, jonkun toisen syyllisyyttä, joidenkin toisten syyllisyyttä. Olen kyennyt irtipäästämisen lisäksi antamaan myös anteeksi, niin itselleni kuin muillekin. Ja opettelen olemaan säälimättä väärin perustein vääriä ihmisiä.

Hyväuskoista ja luottavaista ihmistä on helppo käyttää hyväksi, samoin tällaiseen ihmiseen on hyvä käyttää myös sääliä sekä luoda tiettyä pelkoa ja homma pelaa sen toisen ihmisen toimesta oikein hyvin. Minulla tekemistä vielä itseni kanssa, paljon. Miten opin luottamaan oikeisiin ihmisiin, oikeisiin asioihin. Miten opin erottamaan hyvän ja pahan toisistaan, varsinkin jos nämä ovat naamioituneena tai tukevat sitä, mihin tai miten olen oppinut niiden näyttäytyvän? Vai onko se sitten se oma luottamus ja itseen luottaminen?

Aikanaan annoin elämäni ikäänkuin toisen käsiin, luotin toiseen ja nyt tiedän sen olleen kova läksy itselleni. Minun olisi pitänyt ensisijaisesti opetella ja tahtoa luottaa ja uskoa ensin itseeni. Mutten luottanut, en uskonut. Nyt on aika opetella.

Vuosikausia olen onnekseni saanut elää itsekseni, ilman yhtään ylimääräistä ihmistä elämässäni. Olen saanut nuolla haavani täysin rauhassa. Olen oppinut sietämään itseni ja olemaan itsekseni. Helppoa se ei ole ollut, mutta pärjään tulematta hulluksi.

Huomaan pieniä muutoksia itsessäni, ja muutokset ovat pelkästään positiivisia. Aiemmin jo pelkkä ajatus ihmisten pariin menemisestä sai valtavan ahdistuksen aikaan ja en halunnut kohdata ihmisiä lähestulkoon ollenkaan. Nyt voin jo kuvitella selviäväni ja en mene paniikkiin jo pelkästä ajatuksesta joutua ihmisten pariin. Aikanaan olin hyvin iloinen ja sosiaalinen ihminen ja tulin loistavasti toimeen kaikkien kanssa. Sinne suuntaan takaisin toivoisin olevani menossa kaiken jälkeen.

Nykyisin en siis ole ollenkaan sosiaalinen, iloisuudesta puhumattakaan ja en todellakaan viihdy sosiaalisissa tilanteissa mitenkään päin ja välttelen suorastaan muita ihmisiä, pysyn kaukana ihan fyysisestikin ja vetäydyn, mikäli joku vieraampi tulee liian lähelle.

Olinko aikanaan liian kiltti? Vai vaan tyhmä ja rajoista tietämätön ihmisen alku? Tänään opettelen vieläkin omia rajojani suhteessa toiseen ihmiseen, ja tyhmyydelle ei kait voi mitään tai tyhmyyden kokemukselle, joka kumpuaa jostakin ja pitää suuni kiinni.