Voi kakka. Asioilla on tapansa järjestyä, ja yritän pysyä rauhallisena. Tekisi niin mieli itkeä ja purkaa suoranaista raivoa, voi että vihaan kaikkia asioita, joihin liittyy tuo helvetillinen raha.

Oma moka, oma vika kun en jostain syystä muistanut te-toimistoa ajoissa, olin siinä luulossa kuukausia, että he ottavat yhteyttä puhelimitse, vaan tulikin sitten kirje kotiin, jossa katkaistaan tuo minimaalinenkin summa säännöllistä tuloa. Kun en muistanut tiettyyn päivämäärään mennessä ilmoittaa tekemistäni työnhauista ja muista sovituista jutuista. Helvetti sentään, että ketuttaa oma typeryys.

Samaan syssyyn lapsi päättää kiukutella, kaikki hänen tavaransa ovat hukassa ja lähteminen ei onnistukaan kaverille, hän luovuttaa ja jää kotiin mieluummin kuin laittaa sisaruksensa kypärän päähänsä. Hetkeä aiemmin ilmoitti, että pyöränsä vaihteet ovat rikki, koko edellisen vuoden lapsi on odottanut, että isänsä vuorollaan laittaisi pyörän kuntoon, edellisenä kesänä pyörä huollettiin meidän toimesta, mutta kun on kusipää isä niin paljoa ei voi odottaa ja minulla ei ole rahat riittäneet lapsen pyörän kunnostukseen. Eikä ole varaa hankkia uutta pyöräilykypärää vain sen takia, että jo olemassa-oleva on ruma hänen mielestään.

Liikaa on lapsilla jokaisella menoja, joihin en vain kykene varattomuuteni vuoksi vastaamaan ja kusipääisä ei halua. Siinä lapsilla sulattelua kerrakseen ollut jo vuosia.

Tänään koin jälleen sen ikävän avuttomuudentunteen, kun en yksinkertaisesti pysty rahojen suhteen parempaan. Kun vaan ei ole rahaa. Ja nyt sitten vielä tämä te-toimiston yhteydenotto kirjeitse. Joskus vuosia sitten, asuessani avioliitossa muistan viimeksi kokeneeni näin hurjan luovuttamisen elämän suhteen, silloin aina miehen kiusatessa ajattelin, kuinka kaikki pääsisivät helpoimmalla, jos en olisi ollenkaan olemassa ja nyt jälleen olen tuon ajatuksen äärellä.

Pääsisin itsekin helpolla eroon kaikista ja kaikesta, jos vaan en olisi ollenkaan olemassa. Lapset joutuisivat vain yhden vanhemman ongelmien kanssa painimaan, isänsä kusipäisyyden. Minun ei tarvitsi kokea näitä riittämättömyyden tunteita ja suoranaista kykenemättömyyttä tehdä asioiden eteen mitään. Koen olevani niin turha ihminen tässä elämässä. Olen täysin yksin, ilman ystävää. Koen suurimman osan ehkä virheellisestikin, ettei miesystävä välitä.

Olen niin yksin näiden asioideni kanssa taas, olen toivoton tällä hetkellä. En todellakaan tiedä, mitä teen tai miten asiat ratkeavat siellä te-toimistossa. Pienet asiat, jotka kaikki tulevat yhtäaikaa pinnalle, en kestä yksin tätä. Ainoa keinoni on kirjoittaa, mutta se ei ratkaise yhtään ongelmaa.

Se ei ratkaise sitä, että olen kykenemätön siihen työhön, johon olen koulutettu. Tämä ei ratkaise sitä ongelmaa, ettei minulla ole varaa kouluttautua enää uudelleen. Tämä ei ratkaise sitä, että jokainen työ, joka on tarjolla yleisillä markkinoilla, on sellainen etten ole sovelias niihin. Tämä ei myöskään ratkaise sitä ongelmaa, etten kykene normaaliin 8 tunnin työpäivään sattuneesta syystä. Kirjoittaminen ei myöskään ratko minun yksinäisyyden ongelmaa, ei sitä, että saisin purkaa tämänkin tunteen turvallisesti ja saada kenties uusia näkökulmia asioihin. Yksin yritän aikani ratko päässäni ja seinä on vastassa jokasuunnalla. Yksi virhe ja ihan jokainen kärsii minun virheestäni. Yksi vitun unohdus ja lopputulos on tässä, menen täysin pois tolaltani yhden unohduksen vuoksi. Koska seuraukset ovat niinkin vakavat kuin se ainoa taloudellinen tuki katkaistaan määräajaksi. Miten käy vuokran, miten muiden laskujen? Tässäkö tämä nyt oli? Elämäni kaatuu yhteen unohdukseen?

En olisi tässä tilanteessa, jos en olisi ollut aikanaan tietyssä työpaikassa, jos en olisi eronnut, jos sitä ja jos tätä. Lopunikäinen vaikutus yhdestä saatanan tapahtumasta. Ainoa asia, mikä olisi järkevää jo yhteiskunnankin kannalta olisi tosiaan kuolemani. Mitä hyötyä minusta enää on yhteiskunnalle, kuin olla kuluerä tekemättä omaa osuuttani yhteiskunnan ylläpitämisessä? Ei mitään.

Minuun on niin iskostettu, ettei vapaamatkustajia sallita, ei tällaisessa yhteiskunnassa joten hyödyttömistä minun kaltaisistani loiseläjistä voisi hyvinkin päästä eroon. Se vapaa-ehtoinen eutanasiapiikki olisi oikein hyvä, kun et kykene enää toimimaan, vaan sinusta on haittaa niin jonoon vaan muiden elättien tapaan ja pois.

Huomaan, kuinka epäonnistumiset suistavat minut pois tasapainosta, en löydä omineni ratkaisua, koska en kykene tekemään asioille itse mitään. Olen luuseri, epäonnistunut melkein kaikissa asioissa elämässäni. Juuri nyt positiivinen ajattelu ei auta, koska se ei muuta mitään, se ei tuo minulle keinoa tienata rahaa, ei auta pätkän vertaa .

Lapsilla on puhelimet rikki, ei ole varaa hankkia uusia. Koulut alkaa ja se tietää jälleen rahanmenoa uusien vaatteiden ja tarvikkeiden muodossa. Jälleen alkaa koulukirjojen osto, tuplaten ja tiedän kenen harteille sekin jää. Yhteistyöstä isän kanssa kun ei edes toivoa. Köyhänä arki on jo itsessään niin hemmetin hankalaa ja kaikkinaiset yllätykset tekevät elämästä vielä hankalempaa. 

En todellakaan jaksaisi elää näin mutta minkäs teet. Kidutusta jokainen päivä, kun asiat voisivat olla toisinkin. Olisi terveys, olisi työ, olisi parisuhde, olisi onnelliset lapset ja kaikkea muuta. Vaan ei ole. Työttömyys, menetetty terveys ja sen myötä menetetty toimeentulo, kariutunut avioliitto ja kärsivät lapset ja olematon parisuhde on täyttä todellisuutta.

Juuri nyt mikään ei ole hyvin, yksi pieni asia tai tapahtuma riittää luovuttamaan jälleen. Saamaan mielen alakuloon, entisestään. Ei jaksa nyt hakemalla hakea niitä hyviä asioita elämässä, kun jokaisessa asiassa on se pieni mutta.

Voi miten kaipaan tähän hetkeen ystävää, ihmistä joka kannustaisi ja valaisisi uskoa tulevaan. Nyt en jaksa olla itseni ystävä omassa yksinäisyydessäni. Pitikin mennä iloitsemaan niistä hyvistä päivistä, hyvistä hetkistä, kun nyt saan tarpoa taas pohjamudissa, syvällä suossa. Olen katunut useimmiten sitä, että ylipäänsä olen syntynyt ja tänään se kaduttaa vielä enemmän. Mikään kun ei tunnu riittävän, ihan kuin elämä itse nauttisi siitä, että saa kiduttaa mielinmäärin.