Lapsesta asti olen joutunut torppaamaan omia haaveita, unelmia. Muistan, miten aina sanottiin, ettei pidä haaveilla ja unelmoida turhista asioista. Liekö ne aikuiset sitten olleet kateellisia unelmistani? Tai sitten heidän tehtävänsä oli tosiaankin yhden jos toisenkin ihmiselämän kurjistaminen?

En osaa olla kiitollinen lapsuudestani, siinä ei ole oikeastaan mitään hyvää, ei ainakaan siinä, että jokaikinen päivä seurassani oli epämääräinen paha olo, painolasti ja ikävän tunne omiin vanhempiin. Selvisin kuitenkin, mutten osaa arvostaa sitä. Lapsuus ei ollut mikään onnellisten tapahtumien sarja, ei sinne päinkään ja elämäni voi sanoa alkaneen vasta muutettuani omilleni.

Koin lapsuudessa paljon sellaista hienovaraista lyttyynlyömistä sekä omien taitojen ja kykyjen vähättelyä. Minuun ei uskottu, minun ei uskottu pärjäävän. Kaikki asiat ja toiveet tosiaan lytättiin, ohitettiin sanomalla, etten tarvitse sellaista tai sellaista asiaa elämääni. Kuten nyt vaikka harrastuksia. Nyt tiedän, että minusta olisi ollut moneen asiaan, olisin voinut olla jopa hyvä, mutta aikuisten mielestä en tarvinnut mitään sellaista.

Joskus, hyvin harvoin olen todella katkera ja vihainen lapsuuteni aikuisille, heidän kylmälle suhtautumiselle minuun ja haaveisiini. Aikuisena olen joutunut opettelemaan asiaa uudelleen ja en osaa vieläkään. Minuun on kuin sisäänrakennettuna jokin, joka sanoo, ettei kannata, ihan turhaan semmoista edes ajattelet. Ja se on rasittavaa.

Lapsuudessa haaveilin suuria, ainakin nykyisen oman mittapuuni mukaan. Sitä en osaa sanoa, mistä ne semmoiset suuret haaveet oikein kumpusivat ja mistä olisin saanut vihiä semmoisista jutuista? Unelmoin jo tuolloin matkustamisesta, vaikken koskaan ollutkaan edes varsinaisesti matkustanut. Haaveilin etelän lämmöstä, hiekkarannoista, lämpimistä trooppisista illoista, palmuista ja auringonlaskuista. Haaveilin vanhoista linnoista, samoista joita muistan piirtäneeni jo ennen koulunkäynnin aloitusta, keskiaika ja historia kiinnosti jo lupsuudessa. Sainko mitään eväitä näihin asioihin lapsena? En, päinvastoin. Kukaan ei tukenut minua omien kiinnostuksen kohteiden kanssa. Muistan,kuinka mietin oikein tosissani ammattia geologina, olenhan ollut jo ihan pienestä pitäen  kiinnostunut maasta ja muistan senkin, kun eräs aikuinen torppasi tuonkin haaveen minulta.

Minut ohjattiin hyvin taitavasti siihen muottiin, mistä lahdin kohti aikuisuutta. Mutta se minä, joka oli ahdettu siihen muottiin, en ollut minä. Se oli heidän määrätietoisen työn tulosta, mutta minä se en enää ollut. Olin kuin miellyttämään tehty rivikansalainen, tyytyväinen heidän sanelemissa kaavoissaan.

Nyt minusta tuntuu, että olen uudemman kerran unohtamassa sitä, mihin muottiin minut haluttiin. En todellakaan sovi siihen, en enää. Tai ehkä sopisin, mutta se olisi väärin itseäni kohtaan, minun täytyisi näytellä ja esittää roolia mahtuakseni siihen muottiin ja en halua sitä.

En ole uuden kriisin partaalla, nyt tuokin asia on vain saanut mahdollisuuden tulla ulos, kirjoitettuina sanoina. Kauan siihen on mennytkin, vajaa viisitoista vuotta. Olen todella pitkään sulatellut tuota, miettinyt mikä osa on minua ja mikä osa minua on sitä ns. keinotekoista kasvatuksen tulosta. Miettinyt on kuitenkin huono sana, en ole varsinaisesti edes miettinyt asiaa, vaan alitajunta? tai jokin hoitanut tuota tehtävää puolestani.

En pohdi mitä jos-ajatuksia. Olen hyväksynyt koko tähänastisen elämäni ja tapahtumat sellaisina kuin ne on olleet juuri minun elämänäni. Asiat ovat menneet ja tapahtuneet ja turha kai sitä on valittaa, kun ei se mitään muuta kuitenkaan. Se on minun elämäni, ja sillä siisti.

Huomaan, että edelleen etsin jollakin tapaa itseäni? Hämmästyn joskus itsekin, kun huomaan jonkin kauan kadoksissa olleen asian itsestäni ja se tuntuu kivalta. Rakennan itse omaa "muottiani", johon sovin täydellisesti, jos edes tarvitsee olla mitään muottia?

Rakennan omaa elämää, omaa itseäni. Kuva on särkynyt monesti, ja yhtä monesti sen olen kasannut ja liimannut kokoon, aina niistä samoista elementeistä. Nyt olen ymmärtänyt tehdä uuden, uusista elementeistä ja ei sekään ole helppoa, varsinkaan kun ei ole olemassa mitään valmista mallia, jonka mukaisesti saisin helposti ja nopeasti jotakin aikaan. Vaihtoehtoisesti voisin toki jättää tuonkin pois ja se varmaan onkin se paras ratkaisu, tyydyn lakaisemaan sirpaleet pois...Vielä ei ole kaikki uudet osat löytyneet, ei niin, että jotakin voisi kasata kokoon...

Yhtenä päivänä huomasin, että kadoksissa olleet tunteet alkavat palata, nekin joita en enää uskonut koskaan kokevani. Olin erittäin iloinen jo pelkästään siitä, että tunsin jotakin. Tunnottomana elämä menee eteenpäin, mutta kokemus jää vajaaksi, ikäänkuin epätodelliseksi ja sivustaseuraajan rooli tuntuu luontevimmalta. Tunteiden kanssa pääsee syvemmälle kokemukseen, syvemmälle elämään.

Pelkät sanat ovat merkityksettömiä, ilman tunnetta niillä ei ole mitään vaikutusta. Puhumme, koska haluamme vaikuttaa ympäristöömme. Teemme asioita samasta syystä, vaikuttaaksemme ympäristöön. Tehdäksemme omasta ymäristöstä paremman paikan elää ja olla. Tai niin sen pitäisi mennä, mutta käytännössä, epähuomiossa ja raakileina teemmekin omasta ympäristöstä hyvin myrkyllisen paikan niin itselle kuin muillekin.