Kävellessäni parkkipaikalta kauppaan tajusin hyvin merkittävän seikan omassa olossani. Minulla oli ja on hyvä olo. Sisäisesti voin hyvin ja tottakai se varmaankin jotenkin näkyy myös ulospäin, se voi hyvinkin olla yksi kanssasisaria ärsyttävä tekijä?

Menneen viikon kokemusten analysoinnin myötä voin todellakin sanoa voivani hyvin. Vaikka ikäviä juttuja tulikin eteeni, ne eivät silti saaneet minua pois raiteiltani, päinvastoin huomaan kokemusten edesauttaneen minua huomaamaan aiempaa enemmän positiivisia asioita ja vielä enemmän pysymään ikäänkuin hetkessä, juuri siinä.

Olen koko kevään opetellut tietoisesti ikäänkuin maadoittumaan, samoin olen perehtynyt hieman syvemmin ihmisen energiakeskuksiin. Olen niistäkin ollut vuosikymmeniä tietoinen, vaan en ole kokenut niiden huomioimista ajankohtaisiksi omalla kohdallani.

Intuitioni on vahva, lähes yhtä vahva kuin se oli joskus lapsuudessa ja opettelen uudelleen luottamaan tuohon sisäiseen tunteeseen, joka ohjaa isommissa ja pienemmissä arjen jutuissa.

Huomaan myös, milloin on aika päästää irti jostakin negatiivisesta tunteesta, ajatuksesta. Omalla kohdallani se on aina ollut tietynlainen kateus toisten ihmisten saavutuksista tai saamisista eli kaikesta siitä, mistä koen itse jääneeni päitsi ja joista tahtoisin itsekin päästä kokemaan. Vastavuoroisesti ennen saman kateuden kääntöpuolena on sitten ollut jonkinlainen masennus tietäessäni, etten tulisi koskaan samaa saavuttamaan.omassa elämässäni. Nyt tuokin kehä alkaa olla rikottuna, ja vaikka minussa onkin pienen ääni, joka kertoo väliin, että olen huonompi kuin muut, osaan jo olla välittämättä siitä useimmiten. Mitä sitten, vaikka olenkin huonompi, vaikken koskaan saavuttaisi yhtään ainoaa lomamatkaa, vaikken koskaan enää tienaisi omalla työlläni palkkaa, vaikken koskaan omistaisi luksustaloa ja autoa ja kaikkea muuta elämäntyyliin liittyvää, minulle riittää se, että olen sinut ennenkaikkea itseni kanssa.

Häpeän tunne liittyy edelliseen, olen jokseenkin onnistunut nujertamaan senkin, tai ainakin olemaan ajattelematta asiaa. On toki paljon sellaista, joista voisin hävetä omassa elämässäni, mutta auttaako se mitään? Ei, päinvastoin se rajoittaa elämää paljon ja asioita jää kokematta ihan sen vuoksi, kun ei kehtaa.

Asiat omassa elämässä pitää hyväksyä sellaisinaan kuin ne on, yleensä ne on juuri niitä asioita, joille ei voi vaan mitään. Olen itse haudannut ajatuksia ja toiveita sen vuoksi, etten niitä ainakaan tässä elämäntilanteessa voisi koskaan toteuttaa joko sen vuoksi, että olen kykenemätön tai sitten talaudellinen puoli ei anna myöden. Hyväksyn sen, että elän juuri nyt tämmöistä elämää ja paremmasta on turha haaveilla. Pitää tyytyä tähän ja olla tyytyväinen kaikesta vähästä, mitä elämässä on. Maailmassa on liikaa ihmisiä, joilla ei ole sitä vähääkään ja silti he kykenevät hymyilemään.

Huomasin eräänä päivänä harmittelevani sitä, etten itse esimerkiksi pääse etelään lomalle lasten kanssa, samaan syssyyn harmittellin lasten puolesta, etteivät hekään pääse koskaan lomailemaan minnekään. Harmttelin sitä, kuinka isällään olisi tosiaan varaa kaikenlaiseen, mutta isän tärkeysjärjestyksessä lapsia ei ole olemassa hänelle muutoin kuin ilmaisen rahan muodossa. Sitten tuumasin vain, että ei voi mitään, omat rajalliset voimavarani eivät enää normi 8-tunnin työpäivään, en siis kykene omalla työlläni ainakaan tekemään loman eteen mitään. Säästämmisestä ei tule mitään, koska aina tulee eteen lapsilla jokin suurempi hankinta, jonka minä joudun lapsille kustantamaan. Lasten isä ei halua osallistua lasten asioiden hankintaan, vaan isä ostelee itselleen parempaa mieltä kaikenlaisilla vehkeillä ja omilla menoilla.

En ole syntynyt ns. kultalusikka suussa, minulla oli joskus kaikki se, mistä ihmiset yleensä unelmoivat. Pakon saneleman luovuin kaikesta ja joskus se kismittää suuresti. Vääryyttä jota olen kokenut, ei kukaan pysty korjaamaan eikä taloudellisia menetyksiä lasten isän hyväksi. On vain hyväksyttävä tilanne tällaisenaan ja koen surua asian johdosta.

Perinnöt, joita sain avioliiton aikana menivät lasten isän käyttöön, on todella harmi, etten jaksanut eron aikaan riitauttaa yhtään mitään, vaan olin tyytyväinen, kunhan pääsin eroon lasten isästä. Yksin kun oli jaksettava rämpiä koko eroprosessi, ilman kenenkään toisen tukea.

Tänään olen kuitenkin elossa, siitä on hyvä lähteä eteenpäin. On eri asia, riittääkö se, että on elossa.