Kesä on jo puolivälissä, Juhannus tuli, meni omalla painollaan ja panostimme tämän vuoden juhlaan yllättävän paljon. Olimme koolla melkein koko lähisuvun voimin ja kaikilla oli mukavaa. Pienestä ideasta keväällä tulikin totta, olen yllättynyt miten yhteistyöllä saa paljon aikaan. Tärkeintä nyt kuitenkin oli se mukava yhdessä-olo koko perheen voimin. Olen yllättynyt myös siitä, etten stressaantunut ollenkaan, suuri kiitos siitä, kuuluu miesystävälle, joka omalla olemassa-olollaan piti ns. hommat hoidossa ja minun ei tarvinnut yksinäni huolehtia kaikesta ja kaikista.  Ensimmäinen kerta, kun itsekin saan nauttia ja vain olla, ilman että joudun koko ajan huolehtimaan yksin kaikista ja kaikesta jotta toisilla olisi hyvä olla.

Lapset ovat olleet ihmeissään taloudellisesta tilanteestamme, siis muutoksesta jonka päätimme tehdä eli lopetimme sen iänikuisen mukamassäästämisen. Se siis tarkoitti sitä, että aina saimme säästettyä pienehkön summan, joka piti käyttää johonkin tiettyyn tarkoitukseen, ja kuitenkin se sama säästö meni aina kerralla johonkin yllärilaskuun tai muuhun vastaavaan ja siis emme koskaan saaneet tavoitetta toteutettua.

Olen itsekin ihmeissäni, mistä tuo kaikki tulee, mikä on muuttunut? No, kuukausittaisia kustannuksia on todenteolla pyritty pienentämään edelleen, kompensoimaan tiukemmin. Se, mikä menee toisaalla, on poissa toisaalta. Lasten isästä ei ole apua lapsille, päinvastoin, mutta sehän on asia, mikä ei muutu. ja tuon edellisen hyväksymiseen on mennyt aikaa, vain lapset itse kärsivät isästään, mutta se ei ole minun syytäni, ei lasten ja teen sen, minkä itse pystyn lasten elon eteen. Se saa riittää.

Mietin heitä, joiden lapsilla on kummit, mummot jne ystävät elämässään. Kuinka onnekkaita nuo ihmiset ovat, vaikkeivat sitä tiedostakaan. On olemassa myös kaltaisiani perheitä, joissa ainoat huolehtijat lapsille on omat vanhemmat/vanhempi. Omilla lapsillani on paljonkin sukua, muttei oikeaa yhteyttä/sidettä sukuunsa ja se on harmi. Nyt on käynyt ilmi, että esimerkiksi lasten isänpuoleinen suku on kuin mätä omena, ymmärrän oikein hyvin, mikä on saanut lapseni unohtamaan nuo ihmiset, paljon pahaa ja käsittämätöntä julmuutta ja ymmärrän ehkä hieman paremmin lasteni isää tuon tiedon valossa. Kaikki asiat eivät ole aina sitä, miltä niiden halutaan näyttää. Minäkin katselin vain pelkkiä kulisseja toistakymmentä vuotta ja vasta nyt ymmärrän kaiken olleen vain kulissia. Likainen ja julma totuus on toisenlainen ja minun käy jopa sääliksi, vaikka minulle on moni sanonutkin, että sääli on sairautta...

Mietin, että lapsuuden perheeni alkoholismi on todella pieni ongelma kaikkeen siihen toisen suvun mädännäisyyteen verrattuna, jolta en ole voinut omia lapsiani suojella. Jos olisin tiennyt, mutten tiennyt, en voinut edes aavistaa. Minä hölmönä luotin, kuten nyt ihmisiin luotetaan, kun ei tiedetä pahemmasta. Siinäpä se, minun iänikuinen uskoni ihmisen hyvyyteen. Kun on olemassa myös oikeasti pahoja ihmisia, on olemassa pahaa muuallakin kuin saduissa, se on olemassa ihan silmien edessä, jokapäiväisessä elämässä.

No, onneksi lapsilla on kyky valita ja päättää itse keitä he elämäänsä haluavat. Tietävät onneksi, mikä on oikein ja mikä väärin ja sen pohjalta on hyvä valita. Pakko ei ole kuin kuolla, se on elämän yksi lainalaisuuksista, kaikki muu enemmän tai vähemmän vapaa-ehtoista.

Itselläni on vihdoinkin hyvä olla, on ollut jo minun mittapuulla pitkän aikaa. Se, että olen opetellut antamaan piutpaut tietyille asioille ja olemaan välinpitämätön tietyille ihmisille ja asioille, on helpottanut minua. Taakka harteilta tuntuu olevan poissa. Hyvää oloa on tuonut myös se, etten enää välitä tietyistä asioista ja tietyistä ihmisistä tuon taivaallista, jätän heidät ja mielipiteet omaan arvoonsa, en anna niiden enää vaikuttaa elämässäni, riittää kun itse tiedän asioiden oikean laidan ja oman elämäni totuuden.

En voi sanoa olevani onnellinen, sitä en vielä ole missään määrin. Olen kuitenkin matkalla kohti onnellisuutta, parempaan päin. Itseeni vaikuttaa niin moni asia, ja todella moni asia on sellainenkin, ettei tarvitsisi vaikuttaa minuun, vaan koen, etten vielä voi asialle mitään ja nähtäväksi jää, miten kaikki aikanaan ratkeaa.

Kuitenkin, koen iloa melkein päivittäin ja se itsessään hyvää ja tavoiteltavaa. Vaikka olisin väsynyt, mitä olen edelleen useimpina  päivinä, koen kuitenkin iloa. Tasaiseen tahtiin yritän hyväksyä omat rajoitteeni, yritän keksiä mitä ihmettä tulen tekemään työkseni? Se on vaikeaa, kun ei ollenkaan tiedä. Vaikka olenkin juuri nyt tyytyväinen itse omaan elämääni, silti koen kamalaa ristiriitaa ikäänkuin muiden ihmisten odotusten vuoksi ja yleisen mielipiteen vuoksi siitä, että ihmisen on tehtävä oma osansa yhteiskunnan hyväksi ja ansaittava palkkansa. Niin, mutta kun se ei ole kaikkien kohdalla niin yksinkertaista, joskus myös työelämässä tapahtuu se ikävä juttu, joka estää työnteon myöhemmin kokonaan ja minulle on niin käynyt. Siitä tosiasiasta en pääse yli enkä ympäri. Yritin päästä yli ja ympäri vaihtamalla kokonaan alaa, mutta sekin ratkaisu on osoittautunut nyt taloudelliseksi katastrofiksi, yrittäjäksi minusta vaan ei ole. Ei ainakaan vielä.

Joten, on oltava kiitollinen kaikesta siitä vähästä hyvästä mikä elämässä on totta tällä hetkellä ja nautittava niistä asioista. Toivoisin toki, että jo vaikka syksyyn mennessä olisin jonkin oman elämäni pulman saanut ratkotuksi? Ainakin työjuttujen osalta?

Moni kevään aikana miettimäni pieni haave tai ajatus on toteutunut, ihan huomaamatta, kiitos jälleen niistä jutuista. Uskallan uudelleenkin miettiä pieniä haaveita, toiveita tulevaan ja vieläpä niin, ettei tarvitse ollenkaan miettiä, miten tai millä tavalla asiat käyvät toteen, ne vain näyttävät aina jotenkin järjestyvän parhain päin.

Asioiden irtipäästämisellä on itselleni ollut suuri merkitys, olen ikäänkuin saanut luvan siihen vihdoinkin ja jo se on ollut omiaan helpottamaan omaa oloani ja asioiden ulos tuomista.