Tajusin jälleen kerran, että elämä kantaa. Kun vain uskaltaa heittäytyä ja antaa viedä.

Olen ilokseni saanut huomata, miten pienen pienet toiveeni ovat toteutuneet yksi kerrallaan ja ennenkaikkea olen saanut karistaa harteiltani turhaa taakkaa pois liittyen erityisesti lasten isään. Tuo mörkö on saanut yhä vähemmän huomiota kodissani ja se tuntuu minusta jotenkin hyvältä. Lapset antavat palautetta melkein päivittäin minusta ja siitä, että olen jotenkin erilainen kuin aiemmin, hyvällä tavalla. Ja minusta tuntuukin erilaiselta, vapautuneelta.

Ilo on kanssamme päivittäin ja niitä asioita, joista saan olla kiitollinen on tällä hetkellä paljon. Moni keväinen huolenaiheeni on järjestynyt parhain päin ja mielessäni olen kiitollinen. Taloustilannekin näyttää elpymisen merkkejä syksyisen romahduksen jälkeen ja toiveeni ovat korkealla sen suhteen, että pääsisin esimerkiksi vaihtamaan autoa kustannuksiltaan edullisempaan.

Olen siis lakannnut päästämästä mörköä kotiini, olen aiemmin haksahtanut aina siihen samaan anteeksiantoon, unohtamiseen ja paremman toiveeseen lasten isän suhteen. Olen siis tavallaan toiminut mahdollistajana hänen väärälle kohtelulleen itseänikin kohtaan ja nyt kun opettelen tuosta pois, elämäni helpottaa kummasti. Ymmärrys siitä, että vielä eronkin jälkeen olen alistunut ja hyväksynyt aina vaan uudelleen huonon kohtelun itseäni ja lapsiani kohtaan on avannut minut näkemään kaiken sen tuhoisuuden ja noidankehän. Nyt opettelen vetämään rajoja uudelleen, vieläkin oikeammalla tavalla. Tätä helpottaa nyt tosiaan se tosiseikka, ettei meiltä vanhempina enää vaadita yhteistyötä, koska se on toteennäytetty mahdottomana.

Ei riitä, että minulla riittäisi uskoa ja toivoa ja halua tehdä yhteistyötä lasten toisen vanhemman kanssa, jos tuo toinen ei kykene muuhun kuin kiusaamiseen ja jatkuvaan epänormaaliin käytökseen lasten asioiden kanssa. Lasten isän käytös on mitä on ja minun ei tarvitse enää poikkoilla hänen käsissään. Saan vihdoinkin vetää rajat itselleni hänen suhteensa ja se tuntuu hyvältä. Lapset ovat kasvaneet jo sen verran isoiksi, että näkevät itse miten asiat todellisuudessa ovat kahden kodin välillä. He tuntevat itse, kuka heistä huolehtii ja kuka vain esittää kulisseissa hyvää vanhempaa.

Olen myös onnistunut rikkomaan omaa salailuani asioissa, enää en esitä ja peittele ikäviä ja toimimattomia asioita, vaan töksäytän asiat sellaisina kuin ne on. Kuten erään lapsen terveyskyselyyn rehellisesti kirjoitin, ettei yhteistyö toimi äidin ja isän välillä. Tai sitten se totuus, ettei lasten isä tykkää ollenkaa lasten harrastuksista ja tekee kaikkensa sen eteen, että lapset lopettaisivat ne. Isä mm. hienovaraisesti vihjailee, ettei lapsista ole harrastamaan, hän ei kannusta lapsia ollenkaan, unohtaa harkka-ajat ja töissä ollessaan ei huolehdi, että lapset pääsevät harkkoihin. Isä ei myöskään osallistu tarvittavien välineiden hankintaan, vaan ilmoittaa lapsille, että välineurheilua, kaikki tyynni. Mutta, lapset ovat itse omista harrastuksistaan niin innostuneita ja motivoituneita, että pitävät itse huolen kellonajoista, päivämääristä jne ja vaativat itse isäänsä huolehtimaan ja osaavat jo tietää tämän isänsä ikävän taipumuksen aliarvioida ja mitätöidä ja olla osallistumatta kaikkeen sellaiseen, joka on jollainlailla tärkeää heille. Aivan kuten itselleni oli aikoinaan ja minä luovutin, luovuin kaikista itselleni tärkeästä tuon tyrannin mieliksi.

Minun ei tarvitse enää sietää, ei paikkailla lasten isän laiminlyöntejä oi kyseessä mikä asia tahansa. Saan hyvällä omallatunnolla todeta, ettei ole minun ongelmani, jos lasten isä laiminlyö isyytensä omilla viikoillaan. Lapset ovat nyt tosiaan sen verran isoja, että osaavat sanoa eron kahden kodin välillä ja minä saan olla välittämättä toisen mielipiteistä ja luuloista, joita tuo mörkö edelleen viljelee ihmisten mieliin. Riittää, kun itse tiedän totuuden ja lapset samoin omasta elämästäni.

Muutos on siis suuri ja vapauttava. Kuin olisin vapautunut henkisestä vankilasta ja se tuntuu niin hyvältä, anta piutpaut toiselle, jättää hänet omaan arvoonsa. Olen saanut vihdoin voimaa repiä itseni irti hänestä kokonaan.

Kesäksi olisi pienen pieniä suunnitelmia, sekä tietysti lasten harrastusten puitteissa vähän sosiaalista elämää myös itselleni. Juhannussuunnitelmat saatiin lyötyä lukkoon ja pienestä ajatuksesta sekin suunnitelma sitten näyttää toteutuvan. syksylle en ole vielä päättänyt itselleni mitään sen kummempaa, pohdin edelleen mitä tekisin jatkossa? Mutta uskoisin, että jokin suunta löytyy tässä kesän aikana? Ja toisaalta, juuri nyt vapaa-aika ja työt on kohdillaan, ihan kuten joskus toivoinkin ja oikeastaan näin on jo hyvä nyt, joten miksi pohtisin tämän enempää tätäkään asiaa? Tietysti se olisi kaikkein paras tilanne, että voisin työtä tehdä kodistani käsin, kotona ja sekin voi olla mahdollista, kunhan vain uskaltautuisin heittäytyä vielä enemmän virran vietäväksi. Suurin jarru ja este olen minä itse.

Yhtenä päivänä mietiskelin, että mitä jos olisin jo saanut kaiken mitä ikinä olenkaan halunnut elämääni, niin mitä sitten tekisin? Tuumasin, että varmaankin samaa kuin nytkin, keskittyisin oman itseni kasvuun ja kehitykseen sekä edelleen lasteni hyvinvointiin samoin kuin nyt. Eli, elän jo nyt osin unelmaani, elämääni ja tyytyväisempi en voisi olla?