On se vaan jännä, miten aika vuosissa laskettuna on mennyt. Huomaan sen aina silloin, kun joku lapsista ohittaa omassa elämässään jonkun tietyn iän tai virstanpylvään. En voi olla miettimättä, mitä tein itse aikanaan samanikäisenä tai mitä ajattelin, tai mitkä olivat ne minun tavoitteeni omalle elämälle.

Omat pienet tavoitteeni saavutin, paremmin kuin hyvin, jos nyt ei eroamista lasten isästä lasketa. Se ei koskaan ollut tavoitelistalla, paitsi vasta sen jälkeen kun silmäni alkoivat nähdä ikävän totuuden. Erosta oikeastaan alkoikin itselläni vaihe, jossa jokainen oma tavoitteeni oli saavutettu, ja mitä uutta en tavallaan keksinyt omaan elämääni, miksi olisinkaan, koska hyvin pitkään onnistuin olemaan näennäisen tyytyväinen kamalassakin avioliitossa. Kaikkea kun ei pieni ihminen elämässään voinut saada, asioilla oli kääntöpuolensa.

Tälläkin hetkellä elämäni suurimmat tavoitteet liittyvät lapsiini ja heidän elämiinsä. Omaa elämääni en ole halunnut ajatella. Minulla ei ole ollut aikaa tai mahdollisuutta oman elämäni pohdintaan, koska lapset. Ja tiedän, että aika menee eteenpäin oli tavoitteita tai ei. Juuri nyt saatan ehkä ajatella asioita omassa elämässäni, että sitten kun lapset ovat isoja niin sitten tekisin sitä tai tätä. Tiedän, ettei se ole ollenkaan oikea tapa, mutta koen, ettei ole muutakaan mahdollisuutta.

Pohdin ajoittain edelleen sitä, mihin  minusta vielä olisi esimerkiksi työelämän puolella? Toivoisin jollakin tavoin ratkaisun löytyvän tuohonkin pulmaan. Minulla on rajoitukseni, joita en enää mielelläni ylitä edes hetkellisesti, koska seuraukset ovat sitten niin voimakkaat ja en välttämättä palaudu entiseen kuosiin. Jotakin minunkin on tehtävä leipäni eteen, vaikka sitten kevyesti ja vähemmän aikaa. En vain millään keksi, mitä tekisin, jos voisin esimerkiksi valita työni? Umpikuja siis tuon suhteen, ja tiedän, että niinkauan kun en itse tiedä, mitä haluan, asiat junnaa paikoillaan.

Tiedän suurinpiirtein, kuinka elämän isot asiat rullaavat kohti tavoitteita, olen sen tosiaan niin monesti kokenut itse omissa nahoissani. Mietin joskus, ettei tämä elämä ollut vielä tässä, vai oliko se sittenkin? Tiedän, että olisi vielä monta asiaa, joita en ole päässyt toteuttamaan, niitä pienen pieniä ja vähän suurempiakin unelmia ihan sieltä pienestä tytöstä alkaen.

Muistan tosiaan haaveilleeni näkeväni maailmaa aidosti ja ihan itse. Vaan se on edelleen toteutumatta. Toki tämäkin asia ratkeaisi sillä, että itse työ olisikin ympäri maailman. Mutta, aina saa haaveilla, haaveet ja unelmat eivät ole keneltäkään pois onneksi. Itselleni tosin tuo haaveilu tuottaa aina pienimuotoisen pettymyksen, kun vuodesta toiseen jaksan sinnikkäästi unelmoida jostakin ja sitten haaveet kaatuu ihan jo tavalliseen arjessa selviytymiseen.

Olen joskus jopa katunut sitä, että aikanaan tapasin lasten isän. Tosin jo tavatessamme tiesin, että tiemme tulee olemaan pitkä, sitä kivikkoisuutta en sitten nähnytkään, vaikka lapset näinkin jo tuolloin, samoin kaiken sen, mitä meillä oli. Aavistelin eronkin jo tavatessamme, mutten halunnut välittää siitäkään tuolloin. Ihminen on tosiaan hölmö rakkauden edessä. Nykyisellään en voi oikeastaan tietää mitään sen kamalampaa, kuin se yhdistelmä, missä nuoruus ja rakkaus kulkevat käsikädessä. Se rakkaus kun ei aina riitä, ei vaikka kuinka tahtoisi papin aamenen jälkeen.